Kjell Askildsen: Saari.
Romaani, 125 sivua.
Suomentanut Tarja Teva.
Like 2009.

“Hänen huoneestaan näkee punaisen mökin takapihalle”, alkaa Saari. Romaani esittää ensimmäisessä virkkeessään oleellisen seikan kerrontakeinostaan: jostakin näkee johonkin. Se, kuka näkee ja kokee ja kenen huoneesta, jää arvoituksellisemmaksi.

Kjell Askildsen kirjoitti romaaninsa 1969. Jo on aikakin saada se suomeksi. Tarja Teva on tehnyt herkän ja väreilevän suomennoksen. Saari on terävä, kaunis, julma, suurenmoinen sommitelma, tutkielma mustasukkaisuudesta ja yksinäisyydestä. ”Mitä on rakastaminen?” kysyy viimeinen sivu miltei jylhästi, jättää vastaamatta.

Romaanissa on neljä henkilöä: majakanvartija Mardon, vaimo Maria, tytär Marion ja kirjailija Albert Krafft, joka saapuu saarelle kesävieraaksi. Mardon lukee (vaimon kadottua näköpiiristä) lehteä, ”jonka on tilannut postimyynnistä, huomiota herättämätön lähetys”; kuviakin on. Marian tulee lämmin, kun hän katsoo Krafftin silmiä. Marion sormeilee tämän tästä sikarinhylsyä. Krafft yrittää olla ajattelematta omaa vaimoaan ja ajattelee Mariaa ja Marionia, vuorotellen tai yhtaikaa. Eroottisuudessa äiti ylittää tyttären, sillä ”rahvaanomaisuus on erotiikan kiihoke”.

Nämä neljä tarkkailevat, himoitsevat, kadehtivat ja vihaavat toisiaan, kuka kulloinkin, miten milloinkin. Näkökulma lipuu salakavalasti toiseen, ja aina ei voi olla varma, kenen silmillä katsotaan. Askildsen on mestari leikkaamaan ja rinnastamaan kohtauksia niin, että lukija näkee taustahaamuina myös vaihtoehtoiset kohtaukset. Eräässä kohtauksessa oven toisella puolella, sisällä, seisovat Mardon ja Maria, toisella Krafft ja Marion. Mardon on mustasukkainen, lyö vaimoaan ja tivaa, tahtoisiko tämä olla nyt Marionin tilalla. Näin Askildsen leikkaa ja siirtyy:

”Maria katsoo miestään. Krafft kohottaa kätensä ja silittää varovasti Marionin hiuksia, poskea, ja Marion painaa päänsä.”

Askildsenilla on väkeviä kuvia – majakka, saari –, jotka voisivat näyttää noloilta, ellei niitä käytettäisi niin vaivihkaisesti ja taiten. Mardon on kerran löytänyt saarelta kaksi toisiinsa jäätynyttä ihmistä. Ensin jäätyneet näyttivät eläviltä, kun toisella oli silmätkin auki, mutta tarkemmin katsoen huomasi, ettei heitä enää voinut pelastaa. Tämä kuva on merkittävä. Se ei kerro ainoastaan saaren ihmisten suhteiden laadusta vaan myös henkilöiden ääriviivattomuudesta. Mardon, Maria ja Marion ovat kaikki muunnelmia yhdestä nimestä. Heitä kirjailija Krafft katsoo, joskus kaukaa kiikarillakin.

Saari on tämän vuoden käännöskirjallisuuden hiljaisia iloja. Kun sen saa loppuun, tekee mieli lukea saman tien uudestaan, että näkisi kaiken tai edes jotain, mikä ensi lukemalla jäi huomaamatta. Kansikuvakin on tyylikäs. Airo osuu veteen ja synnyttää aaltoliikettä, renkaita, jotka laajenevat, etenevät, loittonevat. Kaukana ei enää näe, mistä liike sai alkunsa.

Tarja Pulli

Ilmestynyt Parnasson numerossa 07/2009.