Paul Klee:
Veren kello.
Runoja, 50 s.
Suomentanut Markku Into.
Palladium Kirjat 2009.
Suomentaja Markku Into ja pienkustantamo Palladium Kirjat tekevät urheaa kulttuurityötä dada-perinteen vaalijoina. Vuonna 2007 he julkaisivat Kurt Schwittersin runoja Anna kukka -kokoelmassa, joka on nyt saanut rinnalleen Paul Kleen kirjallista tuotantoa.
Viime vuosisadan kurittomin kuvataiteilija Klee (1879–1940) oli myös vallaton ja omintakeinen kynäniekka, jonka kokeellisissa runosommitelmissa kuvastuu aikakautensa taidehistoriallinen murroskausi. Erityisesti Kleen runot ankkuroituvat dadan henkeen.
1910-luvulla syntynyt dadaismi ei ollut pelkkä avantgardeliikkeen performatiivinen kuriositeetti vaan syvimmiltään vakava yhteiskunnallinen protestiliike. Se nousi aikoinaan vastustamaan porvariston yksioikoista maailmankuvaa ja sen sisäistä näköalattomuutta. Dadaistit kyseenalaistivat perinteisen taiteen parkkiintuneet säännönmukaisuudet ja pyrkivät rikkonaisuuden, epäloogisuuksien ja spontaaniuden kautta tekemään taiteelle ja elämälle kokonaan uusia aluevaltauksia.
Tekijöilleen dada oli siis poliittis-filosofinen projekti, joka yritti tavoittaa autenttisen kokemuksen kuolleiden muotojen ja esteettisten kaavojen takaa. Romanialaissyntyisen runoilijan Tristan Tzaran mukaan dada on mielentila, jossa ”’kyllä’ ja ’ei’ ja kaikki vastakohdat kohtaavat, eivät juhlavasti filosofien linnoissa, vaan hyvin yksinkertaisesti kadunkulmissa, kuten koirat ja heinäsirkat”.
Veren kello toteuttaa dadan manifestia laajalti ja kattavasti. Reaalimaailman hyötylogiikka sirpaloituu haja-assosiaatioiden alle: ”Isoisä ajaa karuselliä pippurimyllyllä. / Varas? Äkkiä hampaat koiralle! // Mitä haluatte? / Lasikuulan! / Miten suuren? / Ehkä täysikuun suuruisen!”
Hyppivät, huudahdusmaiset mielleyhtymät kieltäytyvät rakentamasta eheää ja järjelle alisteista todellisuutta. Isoisä on varas tai toisinpäin. Pippurimylly on kulkuneuvo tai päinvastoin. Lasikuulaa pyytävä varas ei ehkä olekaan aivan tavallinen rikollinen. Kaikki valmiiksi kaavoitettua logiikkaa vaativat tulkinnat osoittautuvat hampaattomiksi kuin runon koira.
Ei liene kovinkaan yllättävää, että Kleen runot ovat hyvin visuaalisia. Yksi suppea, viisirivinen runo on oikeastaan vain kuvan sanallistuma eli ekfrasis: ”Vesi / siinä aallot, / siinä vene, / siinä nainen, / siinä mies.”
Pelkistyneisyys riisuu rakkausrunomaisesta asetelmasta kaiken romanttisuuden ja tunteellisuuden. Jäljelle jää vain yksinkertainen kuvailluusio, joka ei täsmenny osaksi mitään tarinallista kokonaisuutta. Dada was here!
Kaikessa käsittämättömyydessään Veren kello on riemastuttava kirjallinen aikamatka, katkelmallinen ja ilveilevä sukellus modernin kirjallisuuskäsityksen syntylähteille. Tosin ei dada ole täysin kuollut vielä nykymaailmassakaan. Suomalaisista nuoremman polven kirjailijoista muun muassa Aki Salmela ja Ville-Juhani Sutinen ovat hyödyntäneet sen perintöä teoksissaan.
Tero Tähtinen
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.