Suruvaipan kökömpi puoli

Kjell Westö:
Älä käy yöhön yksin.
Romaani, 604 s.
Suomentanut Katriina Huttunen.
Otava 2009.

Romaanin jälkisanassa Kjell Westö tahtoo kiittää lukijoitaan, minuakin: ”Te ehkä luulette tietävänne miten paljon te merkitsette minulle, mutta ette te sitä tiedä.” Sellaisen jälkeen on vaikea antaa turpaan.

Älä käy yöhön yksin on paikoin aika huolimattomasti kirjoitettu romaani. Finlandia-palkitulta ammattitarinoijalta on anteeksiantamattoman kökköä kerrontaa esimerkiksi tämmöinen: ”Mutta hetkinen! hän tuli ajatelleeksi. Eikös kaikissa kolikoissa ollutkin kaksi puolta?” Ja köyhää tämmöinen: ”Olin mennyt sänkyyn monen naisen kanssa unohtaakseni Eva Mansneruksen – –.” Nämä eivät ole suomentaja Katriina Huttusen vika.

Westö tykkää kirjoittaa tarinoita, jotka levittäytyvät monelle vuosikymmenelle. Älä käy yöhön yksin alkaa sodan jälkeisestä keväästä. ”Adolf Hitler on tehnyt itsemurhan bunkkerissaan”, ja Suomeenkin syntyy isättömien sukupolvi. Tämä isättömyys kaikkine vertauskuvallisine ulottuvuuksineen on romaanissa keskeistä.

Ariel, Jouni ja Adriana ovat 60-luvulla nuoria. He ovat ystävyksiä ja laulavat yhdessä ajanhenkistä folkkia. ”Älä käy yöhön yksin” on heidän yhteisen laulunsa nimi. Se ei koskaan saavuta mainetta, vaikka pääsee sentään levylle. Sanoitus liittyy Dylan Thomasin runoon, joka on präntätty alkulehdelle. Se, miten liittyy, paljastuu vasta romaanin jälkipuolella. Romaanin minäkertoja Frank Loman on nuorempaa sukupolvea. Hänen elämänsä linkittyy laulukolmikon tarinaan muutenkin kuin niin, että hän rakastaa Adrianan pikkusiskoa Evaa.

Romaanin lopussa ollaan jo 2000-luvulla. Syyskuun 11. päivä on takana, ja Frankin sähköpostiin tulee ”penisroskapostia USA:sta”. Westö tuntuu olevan kiinnostuneempi siitä, miltä aika näyttää, kuin siitä, miltä yksittäinen ihminen. Ajankuvan luomiseen Westö on nähnyt paljon vaivaa ja luonut viehkeitä yksityiskohtia. Tästä kiitän. Henkilöt eivät vakuuta minua elävyydellään. On kiusallista, kun romaanissa kerrotaan muutamaankin otteeseen, että Adrianan sisimmässä lepattaa suruvaippa. Epäilemättä lepattaa, mutta en minä sitä olisi ymmärtänyt ennen asian tiedottamista. Liian usein Westö turvautuu latteisiin ratkaisuihin henkilökuvauksessa.

Lisäksi Westö jaanaa. En käsitä, miksi Frankin ja Evan suhteen seksillisyydestä/seksittömyydestä täytyy tehdä niin suuri asia, että jokseenkin joka tapaamisen yhteydessä mahdolliset limakalvokontaktit on raportoitava. Eikö suhteen muutoksia voisi muinkin kuvin kuvata välillä? Tahtoisin edes kiihottua, mutta puudun.

Koska Westö on ammattitaitoinen kirjailija, joka on kirjoittanut laadukastakin tekstiä, toivoisin kustannustoimittajalta napakampaa ruoskintaa. Kaksisataa sivua pois, niin tyhjän tursottaminen jäisi vähiin. Sitä en käy kiistämään, ettei tässäkin kolikossa saattaisi olla kaksi puolta, jos oikein miettii.

Tarja Pulli