Hanif Kureishi:
Lähtö ja neljä muuta tarinaa.
Pienoisromaani ja novelleja, 216 s.
Suomentanut Emma Murros.
Avain 2009.

Varmistamattomien tietojen mukaan pääministeri katkaisi suhteensa morsiameen tekstiviestillä: ”Tämä oli nyt tässä.”

Neljä sanaa kuvaa hyvin tunteen ehtymisen banaalisuutta, mutta valitettavasti englantilaiselta Hanif Kureishilta puuttuu suomalaisessa poliitikossa kiteytynyt kielen ekonomia ja sydämen asiat hyväksyvä teeskentelemättömyys.

Kureishi kirjoitti omasta erostaan pienoisromaanin nimeltä ”Lähtö”, joka herätti jopa pienen skandaalin. Nyt luettuna sen ”avoimuus” vaikuttaa enemmän itsesääliltä, jolla henkilökohtaisen episodin katkeraa tyhjyyttä peitellään.

Kertoja Ray on Oscar-ehdokkaanakin ollut käsikirjoittaja, joka halveksii työtään klassikkoromaanien tv-sovittajana ja murehtii työpäivän jälkeen olevansa vain vieras vaimon kotona. Lisäksi virtsasuihku on alkanut näyttää lyhyeltä ja heikolta.

Vaimostaan Ray toteaa, että tämä pitää itseään feministinä vaikka oikeasti on vain kiukkuinen. Itsestään Ray sanoo, ettei voi pitää ”yksinäisyyttä ja kaipuuta loitolla” ja että on aina kaivannut ”itsensä kadottamista, tunnetta siitä on osa jotakin suurempaa”.

Ray on juuri sellainen henkilö, jolle haluaisi huomauttaa ettei mietelause aina yhdynnän jälkeen surullisista eläimistä ole D. H. Lawrencen romaanista vaan Laurence Sternen. Ja että hän on lisäksi tulkinnut sen väärin. Ei se ole pettymystä partneriin, johon auttamatta kyllästyy, tai paritteluun, jonka kosteus kuivahtaa nopeasti limaisuudeksi. Se on hedelmöityksen jälkeistä elämänpettymystä, jolla muinaiset roomalaiset varoittivat liiasta kiintymyksestä maalliseen ja henkilökohtaiseen.

Lisäksi ”Lähtö” on sellainen kertomus, jossa nuoren rakastajattaren olematon persoona voi merkitä joko sitä, että taas Rayn haihattelee rakkaudesta, tai sitä ettei Kureishi osaa vieläkään kirjoittaa naisista.

Ei ihme, että romaanin elokuvaversiosta Intimacy oli poistettu salarakkaiden ikäero, yhteiskuntaluokka, pintasivistynyt monologi, ja että Rayn maskuliinisuutta tylsistyttäneen koti-isyyden selityksenä ei ollut taitelija-ammatti vaan työttömyys. Parannus oli huima myös puhtaan himon tasolla. Se ei enää ollutkaan Kureishin ”anarkiaa”, ”kapinaa” ja muuta itsetyytyväisen rocklyriikan sisältöä, vaan yksinkertaisemmin sosiaalisen aseman, toimeentulon ja moraalisen velvollisuuden pakkokeinoista vapaata orjuutta addiktiolle.

Luottamusta Kureishin kirjoittajan kykyihin eivät lisää myöskään kirjan neljä muuta tarinaa. Ikääntyminen tai lapsiin panostettu jatkuvuuden tunne saavat niissä kuitenkin keveämmän käsittelyn, joten Kureishin tavanomaisia tyylikeinoja – sketsiä ja sentimentaalisuutta – on helpompi sietää.

Putte Wilhelmsson

Ilmestynyt Parnasson numerossa 07/2009.