Aki Salmela:
Yhtä ja samaa.
Proosarunoja, 74 s.
Tammi 2009.

Runoilija Aki Salmelan tuotanto jatkaa vankkaa taiteellista noususuhdannetta. Kahdella ensimmäisellä kokoelmallaan Salmela osoitti olevansa ”nuori lupaus”, ja kahdella viimeisimmällä hän on kirjoittanut itsensä suomalaisen nykyrunouden eturiviin.

Salmelan notkeasti kääntyilevä lause yhdistelee ilkikurisuutta ja melankoliaa ja palaa ohjelmallisesti oman kielellisen kehkeytymisensä äärelle. Hän risteilee myös kernaasti abstraktin ja konkreettisen välisellä rajapinnalla ja antaa kivien ja puitten kaltaisille yksinkertaisille fyysisille hahmoille kokonaan uudenlaisia metaforisia ehdollistumia.

Viime vuonna ilmestyneessä Tyhjyyden ympärillä -kokoelmassa Salmela esitteli koko poeettisen keinovalikoimansa. Perieksistentiaalisesta keskeneräisyyden kokemuksesta ponnistava teos sisältää säe- ja proosarunoutta, fragmentaarisia kielileikkejä, hajalauseista rakentuvia sarjoja, keskeislyyrisiä parisäkeitä ja käännöksiä.

Uudessa Yhtä ja samaa -kokoelmassa runoilijan ääniala on rajatumpi, sillä se sisältää vain proosarunoja. Maisema on edellisestä teoksesta tuttu, jos kohta tarkastelun painopiste on siirtynyt askeleen verran filosofisemmaksi.

Edelleen Salmelaa kiehtoo kokemisen hajanaisuuden avaama mahdollisuuden horisontti ja tapahtumisen muotoutuminen ymmärryksen kehyksessä. Elämästä ei vieläkään tule valmista mutta pelkkä kulkeminen mahdollistaa todellisuuden pohdiskelemisen risteävistä kulmista.

Melkein jokaisessa runossa on aforistista kasvillisuutta, joka lähestyy maailmankatsomuksellista linjanvetoa. ”Mutta keventyessään sydän käy yhä raskaammaksi ja siinä on jälleen yksi elämänmyötäinen paradoksi, jonka kanssa on vaikea oppia elämään.”

Tosin jokainen mottolausahduskin on vain osa kielen esirippua, sillä Salmela viljelee mielellään postmodernille runolle ominaista metodia, jossa jälkimmäinen ajatus koko ajan riisuu edellistä. Toisinaan alkuperäinen lähtökohta saattaa kadota kokonaan. ”Elämän ongelmaan ei ole ratkaisua. Kysymys häviää, niin kuin mitään kysymystä ei koskaan olisi ollut.”

Pienet tarinamaiset runot kutsuvat allegoriseen luentaan, jotka niin ikään kuroutuvat usein metalyyristen teemojen ympärille. Esimerkiksi parodinen kertomus oopperalaulajasta, joka kuolemansakin jälkeen laulaa vanhaa aariaansa, kääntyy helposti runoilijan olemusta tulkitsevaksi mielikuvaleikiksi. Tavallaan Salmelakin toistaa koko ajan omaa poeettista aariaansa, jonka muotokielen tunnistaa selkeästi lukuisten variaatioiden läpi.

Kirjallisuuden syntymisen tarkastelu kirjallisuuden sisällä ei ole Salmelan tapauksessa kielellistä sormiharjoittelua vaan vakavaa hassuttelua, jossa filosofin tarkkuus yhtyy runoilijan vallattomuuteen.

Jokaisessa Salmelan runossa on samanaikaisesti jotakin uutta ja jotain tuttua. Ja juuri sitä runous tuntuu hänelle olevan: yhtä ja samaa.

Tero Tähtinen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 07/2009.