Julkaistu Parnassossa 6/2007
Juhani Brander:
Lajien tuho.
Novelleja, 102 s.
Avain 2007.
On vaikea arvioida, onko Juhani Branderin viidennen teoksen eetos moraalinen, vai käyttääkö kirjailija ilkikurista ironiaa vain retoriikkana ja rakennusaineena. Vaihtoehtoista, onnellista ja idyllistä maailmaa ei lyhytproosateoksessa tarjota, Lajien tuho pysyttäytyy kritiikissä.
Brander seuraa ensimmäisessä proosateoksessaan Rosa Liksomin, Juha Seppälän ja Petri Tammisen viitoittamaa tietä, kuitenkin omilla jaloillaan kävellen. Ytimekkäästi nimetyt tekstit kertovat pienen ja surullisen, usein makaaberin tarinan. Teoksen lyhyt ja koristeeton kerronta ajautuu usein luetteloksi. Muutaman sanan lauseet muodostavat kiihkottoman naputuksen, joka kuvailee asian nopeasti, ehkä hieman kylmästikin. Pikaisten leikkauksien luettelotekniikka luo maailmaan etäisyyttä, intiimien asioiden suoraviivainen käsittely röyhkeyttä.
Jos Liksomin tekstinsäikeet voitaisiin nykyään nähdä googleproosana, eräänlaisina blogosfäärin nimettöminä tarinoina elämän hirveistä käännekohdista, Brander kääntää rikoslehti Alibin sivua. Proosa kyllästetään murhilla, raiskauksilla ja pettämisillä, usein käsitellen näennäisesti läheisten ihmisten keskinäisiä ja toisiaan ivaavia kohtaloita.
Branderin metodi on kasata satunnaisotannalla lähiöiden ja syrjäseutujen surulliset tarinat yhteen, kertoa ne viipyilemättä ja pikaisesti kuin ne olisivat koko maailmanhistorian tarkasteltavana – kuin ne olisivat pieniä värittömiä kaskuja suuressa surullisessa kertomuksessa. Siinä Lajien tuho on esimerkkiaineistoa, eräänlainen Nykyposti-lehden katsaus tavallisten ihmisten etovasta arjesta.
Lajien tuho on myös kekseliäs rakennus, yksinkertainen ja itseään toistava, mutta hyvän pohjasuunnitelman saanut ja omin käsin nikkaroitu. Teoksen kliininen kerronta pitää lukijan kaukana käsiteltävästä maailmasta. Maailma koetaan ikään kuin tirkistysreiän kautta, vakaana ja tapahtuvana, mutta silti turvallisen seinän takaa. Kun yläkerran naapurit tappelevat, syntyy Branderin lyhytproosaa.
Raflaavasta nimestään ja takakansitekstistä huolimatta kirjailijan edellinen teos, runokokoelma Palavat kirjaimet (Enostone 2005) pidättäytyi modernistisen staattiseen pohdiskeluun. Uusi lyhytproosakirja ivaa vakavalla nimellään mikrohistorian yhteistä liekaa.
Maailma on kova ja sydämetön, mutta sitä voi katsoa salaa eikä siihen voi osallistua.
Ville Hytönen
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.