Pasi Lampela:
Kuolemansairauksia.
Novelleja, 136 s.
WSOY 2009.

Huomaan suhtautuvani Pasi Lampelan toiseen novellikokoelmaan Kuolemansairauksia samalla tavalla kaksijakoisesti kuin Mika Waltarin pienoisromaaneihin tai Asko Sahlbergin teoksiin, ja samasta syystä: Yhtäältä olemassaolon mielekkyyden ja sopeutumattoman yksilön teemojen antaumuksellinen käsittely miellyttää. Toisaalta se pateettisuus, johon kerronta tuon tuosta yltyy, tuntuu vaivaannuttavalta. ”Hän tunsi voimien liikahtelevan sisällään, pimeät syvyydet. Sinne oli vajonnut kaikki se mitä hän oli joskus kutsunut elämäkseen.”

Kokoelman nimi johdattaa eksistentialistisen ajattelun alkulähteille, Søren Kierkegaardin tinkimättömään seuraan, ja novelleissa elämänvalhe ja epäautenttisuus saavatkin ansaitsemansa tuomion. ”Tämä oli keskiluokkaisen elämäntavan päätepiste, vieraantuneisuuden viimeinen ranta.” Tai: ”Hän ei ollut ikinä tehnyt mitään muuta kuin yrittänyt parhaansa, ja mitä hänestä oli tullut? Moderni ihminen, kuka tahansa, kävelevä asiakirjasalkku.” Taidatkos sen enää suoremmin sanoa. Vähäeleisempikin viesti olisi varmaan välittynyt.

Mahtipontista ja kliseistäkin on myös novellien myyttinen kuvasto: On helvetin portti, manalan virta ja vedestä nouseva jumalatar. Sielunsa tulee kaupanneeksi useampikin Faust-hahmo, ja aina liian halvalla. Antiikin ja Shakespearen tragediat kummittelevat novellien taustalla, ja ilmitasollakin pimeyden voimat ja myrskyt riehuvat, talvinen meri nuoleskelee pimeässä ”kohmettuneita rantoja” ja varis raakkuu.

Kehysten ikiaikaisuudesta huolimatta tarinat ovat ajan hermolla. Yhdysvalloista leviää huolestuttavia talousuutisia, joihin kukin suhtautuu tavallaan. Yhdelle ne tarjoavat tilaisuuden rahastaa toisten hädällä, toinen taas tuntee kokeneensa pahemman romahduksen omassa elämässään. Kokoelmaa voi lukea kaunokirjallisena versiona ”Henki ja elämä” -novellissa kuvatun yliopistotutkijan projektista, jossa yritetään ”psykoanalyysin, eksistentialismin ja talous- ja yhteiskuntatieteiden avulla hahmottaa niitä voimia ja merkityskenttiä, jotka loivat 2000-luvun yksilön olemassaolon ehdot”. Ja ankarathan ne ovat. Lampela näyttää taitavasti, miten katastrofi saadaan aikaan arjen pienistä vastoinkäymisistä ja näköalattomuudesta. Pommin räjäyttää ostoskeskuksessa tavallisen perheen tavallinen poika.

Tälle pojalle äänen antava loppuhuipennus ”Vihan päivä” sekä avausnovelli ”Poika” ovat kokoelman vahvinta antia. Erityisesti viimeksi mainittu on hyvin tavoitettu kuvaus pienen pojan maailmasta, johon kuolema ja seksuaalisuus ahdistavina tunkeutuvat. Myös sitä seuraava ”Tyttö” on kelpo tarina naisesta, joka yrittää auttaa vankilasta vapautuvaa veljeään. Yritys näyttää kääntyvän tragediaksi, mutta Lampela antaa kuvottavan rikoksen poikia myös jotain hyvää. Tämän jälkeen pari novellia, erityisesti juoppokuvaus ”Demonit”, sortuu turhan syvälle patetiaan ja epäuskottavuuteen, mutta nousujohteinen loppu pelastaa kokoelman plussan puolelle.

Tuomas Juntunen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 07/2009.