Väkivallan virkamiehet

James Ellroy:
Levoton veri.
Romaani, 736 s.
Suomentanut Juha Ahokas.
Like 2009.

Levoton veri on viimeinen osa James Ellroyn USA:n vaihtoehtoista lähihistoriaa käsittelevästä romaanitrilogiasta. Sen tapahtumat sijoittuvat ajanjaksolle 1968–72, ja Ellroy on sanonut, ettei häntä kiinnosta kirjoittaa Watergate-skandaalin jälkeisistä ajoista. Ei siis ilmeisesti ole odotettavissa romaanisarjaa esimerkiksi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen taustajuonitteluista.

Päätösosa on ehkä trilogian raskaslukuisin. Kuten kahdessa aiemmassakin osassa (Amerikan tabloidi ja Verirahat) Ellroy sekoittaa fiktiota todelliseen historiaan ja laittaa keksittyjä henkilöitä seikkailemaan Santo Trafficanten ja Richard Nixonin kaltaisten historiallisten hahmojen kanssa. Mutta tällä kertaa romaanin rakenne on niin monimutkainen, että juonen tarkka seuraaminen on paikoin lähes mahdotonta.

Lukuisten sivujuonten langat risteytyvät ja katkeilevat alituiseen, tärkeitä henkilöitä kuolee ja uusia tulee tilalle. Ellroylla on hyvä kaaoksensietokyky, ja hän odottaa sellaista lukijaltakin. Lukija on kuin mutkaisilla ja kuoppaisilla teillä ylinopeutta ajavan avolava-auton lavalla istuva salamatkustaja, joka joutuu käyttämään pääosan energiastaan kyydissä pysymiseen.

Ellroy kuvaa trilogiassaan amerikkalaista yhteiskuntaa yhtenä suurena salaliittona, jossa poliisit, mafiosot, liikemiehet, äärioikeistolaiset ja -vasemmistolaiset aktivistit sekä huippupoliitikot ovat mukana kaulaansa myöten. Sitä, mille puolelle lakia henkilöhahmot asettuvat, ei määrää heidän moraalinsa, vaan hyötynäkökohdat, pakkomielteet, henkilökohtaiset kaunat ja puhdas sattuma.

Ellroyn aiemmassa tuotannossa tapahtumat on rajoitettu pääosin USA:n länsirannikon kaupunkeihin, etenkin kirjailijan kotikaupunkiin Los Angelesiin, mutta trilogiassa juonittelun ja väkivallan pelikenttä kattaa koko Yhdysvaltojen lisäksi mm. Kuuban ja Vietnamin. Levottomassa veressä hallituksen, liikemaailman ja mafian toimilla Dominikaanisessa tasavallassa on tärkeä osa. Hämäräperäiset liiketoimet Karibialla sitovat piiriinsä tavalla tai toisella myös vasemmistolaisia kumouksellisia, mustia militantteja ja Fidel Castron vastaisia kuubalaispakolaisia. Juonimosaiikin toinen keskus on Los Angelesissa vuonna 1964 tapahtunut selvittämätön rahakuljetusryöstö.

Ellroy muokkaa kovaksikeitetyn dekkarin sähkösanomatyylin kuumeiseksi vyörytykseksi, jota on vaikea lukea muutamaa kymmentä sivua pidempään kerralla. 1920-luvulla alkanut ”hard boiled” -perinne saavuttaa Ellroyssa manieristisen päätepisteensä. Lauseet ovat pääosin kolmesanaisia, pilkkuja käytetään säästeliäästi. Kuvatessaan räikeän ylilyövää väkivaltaa Ellroy yhdistää tyylin ja itseparodian: ”Pauke oli hirveä. Leander ampui ja tappoi Clauden. Joe ampui ja tappoi Leanderin. Leander ampui ja tappoi Joen, kun tämä kaatui. Kolmikko makasi nurmikolla pöydän vieressä. He olivat käytännöllisesti katsoen kuolleita, vaikka sätkivät yhä.”

Parnassossa (5/2009) ilmestyneessä esseessään Ville Ropponen kutsuu Ellroyta amerikkalaisen kirjallisuuden Quentin Tarantinoksi. Pinnallinen vertaus ei kerro mitään kummastakaan taiteilijasta, joista toinen on kipeä moralisti ja toinen lähinnä pastissien tekijä. Aito moralismi sekoitetaan usein nihilismiin, ja ensimmäisenä siitä kärsivät Ellroyn kaltaiset kirjailijat, jotka kärjistävät rutiininomaisesti ja joiden kuvaamassa maailmassa kaikki tapahtuu moraalin harmaalla alueella.

Ellroy laittaa aluksi vastenmielisiltä tuntuvat henkilöt tukalien moraalisten valintojen eteen, jolloin heidän syyllisyydentuntonsa herää. Idealisteina aloittavat taas sortuvat tarinan myötä yhä raadollisempiin tekoihin, eikä heidän hyvistä aikeistaan jää paljoa jäljelle. Levottoman veren mafian leipiin siirtynyt poliisi Wayne Tedrow ja poliittisiin lavastuksiin erikoistunut FBI-agentti Dwight Holly ovat väkivallan virkamiehiä, jotka hoitavat brutaalit tehtävänsä kuin kuka tahansa ammattitaitoinen työntekijä. He ovat tottuneet työhönsä eivätkä osaa luopua vanhoista toimintamalleistaan silloinkaan, kun haluavat vetäytyä eläkkeelle tai noudattaa omantuntonsa ääntä. Tämä näkyy etenkin Dwight Hollyssa, joka koettuaan vasemmistolaisen herätyksen alkaa suunnitella dementoituvan pomonsa J. Edgar Hooverin salamurhaa.

Levottoman veren kolmesta keskushenkilöstä kiinnostavin on ehkä kuitenkin Don Crutchfield. Komiikka ja tragiikka yhdistyvät naiivissa nuoressa yksityisetsivässä, joka tutustuu Kuubalaisiin palkkasotureihin ja sotkeutuu mukaan itselleen liian monimutkaiseen ja vaaralliseen peliin. Ellroyn omaelämäkerrallisen Muistoja pimeästä -teoksen lukeneet huomaavat, että naisia tirkistelevä ja kadonnutta äitiään jäljittävä Crutchfield on jonkinlainen kirjailijan ironinen omakuva nuoruuden vuosilta.

Yksikään trilogian avausosan Amerikan tabloidin päähenkilöistä ei ole mukana Levottoman veren tapahtumissa. He ovat kaikki saaneet surmansa lukuunottamatta sydänvikaista palkkatappajaa Pete Bondurantia, joka onnistui Verirahojen lopussa vetäytymään rauhalliseen hiljaiseloon. Ellroyn tyly tapa pudottaa tärkeitä henkilöitä tarinasta sen edetessä valottaa hyvin sitä, kuinka merkityksettömiä yksilöt lopulta ovat hänen kuvaamassaan maailmassa, mutta varsinkin Bondurantin poistuminen on jättänyt päätösosaan ammottavan aukon. Yhdessäkään Levottoman veren keskushahmossa ei ole samaa sarjakuvamaista viehätysvoimaa kuin brutaalissa mutta oudon sympaattisessa ja jopa hellyttävässä Bondurantissa.

Levoton veri on kunnianhimoinen romaani, röyhkeydessään ja hillittömyydessäänkin uskottavan tuntuinen yhdistelmä historiaa ja mielikuvitusta. Olennaista ei ole se, tapahtuivatko asiat niin kuin Ellroy ne esittää, vaan se, että ne olisivat saattaneet tapahtua. Taiteilijan vapautta sumeilematta hyödyntävät historiantulkinnat ovat kenties yleistymässä nykyproosassa. Viime vuoden kirjatapauksiin kuului Jonathan Littellin erinomainen Hyväntahtoiset, ja Levottoman veren voi lukea tämän vuoden merkittävien kirjojen joukkoon.

Timo Hännikäinen