Sinikka Vuola:
Musta ja punainen.
Runoja, 69 s.
Tammi 2009.

Sinikka Vuola virittää toisen kokoelmansa viulunkielet kahden maailman välille.
On moderni kaupunkimaisema biojäteastioineen, ruuhkabusseineen, päiväkoteineen, unettomine kerrostaloöineen ja kauppasatamineen. Samaan aikaan liikutaan ikiaikaisella, myyttisellä tasolla. Kuningas johtaa eriskummallista metsästysseuruettaan. Kuningatar on omistautunut hovielämälle: silmäpelille, kutitusleikeille, valheille ja viettelyksille.

Maailmoja ja viitekehyksiä törmäytetään. Herhiläiset, ”Hypnoksen huumekauppiaat”, pörräävät mehiläiskuningattaren ympärillä. Illan tullen ”paperilyhty sammutetaan / nukkumalähiöksi”. Vietit ja velvollisuus ovat kuin antiikin merihirviöt Skylla ja Kharybdis.

Elämän suuressa pelissä jumalat punovat parhaat juonet. Ruletissa kaikki pannaan mustalle tai punaiselle. Elämän pelikortteja lyödään pöytään, shakkilaudalla vallitsevat julmat säännöt.

”Hän katselee kuolemaa, kuolema pullonvihreillä silmillään häntä: vihollinen / seuraa siirtojani mutta / sairaus ja kuolema eivät, / ne liikkuvat minne tahtovat kuin Kuningatar”, Vuola maalailee viittoen Ingmar Bergmanin Seitsemännen sinetin (1957) tunnelmiin.

Vuolan runoista kuultavat uskonnollinen etsintä ja epäily, samoin ihmisen eksistentialistinen hauraus. Groteski ruumiillisuus taipuu kolkon kauniiksi ylistykseksi rakastetun ”suoliston maanalaiselle joelle”, ”nivelonteloiden pysyvälle pimeydelle”, keuhkojen rakkuloille ja munuaispikareille.

Silti kliinisen tarkka anatomian kuvaus ei vastaa kysymykseen ”mitä varten täällä ollaan”. Vaikka runojen minä tietää, että kuolleet eivät palaa, hän kuulee, ”miten pimeään unohtuneiden jalkapohjat / läpsyvät kivilattiaa vasten”.

Kokoelman päätössikermässä Vuola moittii perinteistä runoa, ”tekstiä vailla hengitystä, vasensuorien rivien maailmaa” ja sen mekaanisia yhdyntöjä.

Hänen omat säkeensä räiskyvät valtoimenaan leveillä sivuilla. Huudot ja kuiskaukset saavat typografisen muotonsa fonttikoon vaihdoksina, kursivointeina, jopa nuottimerkkeinä.

”:heitän vauhdissa suitset käsistäni:”, Vuola lupaa – ja johtaa perirunoilijamaisesti lukijoitaan harhaan: Mustan ja punaisen roolirunoja kannattelee kaoottisena vyöryvien kuvien ja todellisuuden hallintayritysten jännite.

Runoilijana oleminen vertautuu verkkoaan kutovaan hämähäkkiin, kontrollifriikkiin pitoemäntään tai unilääkkeitään järjestelevään Los Angeles -diivaan: keskeneräisyyden pelko kalvaa, rikkinäistä maisemaa on muovattava koko ajan uusiksi. Samalla kaivataan maailmaan, jossa uskaltaisi liikkua paljain jaloin.

Keskeneräisiksi Vuolan runoja ei todellakaan voi sanoa. Korkeakulttuurinen barokkikudelma menee paikoin itsetarkoitukselliseksi briljeeraamiseksi. Tässä mielessä esikoiskokoelma Orkesteri jota emme kuule (2007) on raikkaampi äänenavaus.

Jani Saxell

Ilmestynyt Parnasson numerossa 07/2009.