Olli Sinivaara:
Valonhetki.
Runoja, 48 s.
Teos 2009.

Aina päiväuniltani heräilen polttavaan kysymykseen: millaista, tai edes että mitä, oli 15 miljardia vuotta sitten? Polttavaksi heräämiseen tekee tietysti, ettei ollut edes ei-mitään tuolloin, koska edes silloin ei ollut. Ei ollut sellaista kuin silloin, siis aikaakaan. Kuumuus, valo, aika, sitten aine, tuo säälittävä Jumalan varjo, tuli myöhemmin. Nuorikkona keski-ikäiseen valoilmiöön, jonka kokeminen vanhaksi on kiusallista, teennäistä.

Kustantamo on luvannut tämän kirjan sekä päättävän Olli Sinivaaran ”trilogiankaltaisen” sarjan (edelliset osat ilmestyivät 2005 ja 2007) että ”säkeiden peilimäisten rakenteiden opastavan lukijaa versatiilisten merkitysten suuntaan”. Jälkimmäisestä lupauksesta en usko copywriterinkaan arvaavan, mitä se tarkoittaa. Yleisesti tunnelma on omituisen puolisurullinen ja juhlava (”Näin vähän enää on totta”, ja samassa runossa ”valo on kuin ikuinen riite”.) Tästä pidän. Järkikrampehtiva jorina arkistuu ”julkiseen kulkuneuvoon / kaikkien muiden tervein mielin päälleen oksentavien tavoin”. Tämä kuuluu asiaan. Kosmistukset riemastavat. Substantiivit menevät kuin teleskooppi sisäkkäin. Kuten että meri on myös äiti, maakin ja kalliot aaltoilevat kuten meri, pisarat, kiteet, kaikki välkähtävät laajassa ymmärryksessä hetkisinä, hävitäkseen. Marraskuun sisällä haisee mennyt kesä ja tuleva. Näiden keskellä ja ymmärryksessä on aran ihmisparan paikka. Uutisia nämä sitten eivät yleisen elämänkokemuksen valossa ole.

Paitsi melkein kaikille. Erään mielestä kokoelma oli ”kuin soihtu”, jopa ”tiivis ja puristettu”. Kirjoitus völlähtelee yllätyksistä köyhin assosiaatioin. Se köyhyys ja ilmeisyys saa ”barokin” tuntumaan väärästä ajasta ja paikasta keräillyltä sanalta. Ja vöyräys pelmuntaa kohdattomaksi termin ”hermeettinen”. Näitä kahta on arvoituksellisesti vastaanotossa viljelty, lukukokemuksen valossa perusteitta. Runot eivät niitä vastaa. Mutta kyllä siellä siisti, koulutettu minä syleilee avaruuksia, suutelee maata.

Silti oivaltavat kiteytykset kehystyvät somiin pleonasmeihin: ”varjoisa nuotti saa laakson hehkumaan hengästyttävää valoa”.

Uutteruudella enemmän kuin innoituksella rakennetut kuvat eivät varsin tunnu ajatuspitoisilta. Niitä pohtiva tuskin näkee muuta kuin mistä ne saapuvat, millä perusteella, tyhjinä, arvattavina, itsestään selvinä koristelmina. Nuorta Björlingiä imitoivina inhomielisen kuohun latvoina ovat kyllä riemuisia, kuten nämä: ”sama valo on valtava harmaa holvi”, ”katoavat kun eivät katoa”, ”näkymättömän auringon hehkuva graniittisade”, ”suolakatse”, ”hiekanriehakas”, ”planeettahaarainen”, ”sademetsäjalkaiset härät”.

Ylivertainen runoista on ”Vetinen lumi”. Se on koossa, kokonainen, jopa enemmän kuin viimeisen osaston (9 itsenäistä runoa) puolijalokivimäiset editiot. Ja saattaa sanoa kaiken, mitä muu triptyykin aines kaartelee ja kukkii.

Roo Ketvel

Ilmestynyt Parnasson numerossa 07/2009.