Viettien kapina?

Juha Siltala:
Sisällissodan psykohistoria.
621 s.
Otava 2009.

Tuleepa mietteliäs olo, kun laskee aurinkoisena marraskuun iltapäivänä pitkän uppoutumisen jälkeen käsistään Juha Siltalan Sisällissodan psykohistorian. Mielessä pyörivät historiallisten tapahtumien syyt ja vaikutukset, perusteet ja seuraukset, ja niiden painoarvo ja selitysvoima eri näkökulmista katsottuna.

Suomen sisällissotaa käsittelevässä tutkimuksessa punaiset ja valkoiset on ihmeteltävän pitkään nähty sisäisesti yhtenäisinä sodan osapuolina. Toisekseen pärjättiin omituisen monta vuosikymmentä yksinkertaisella ja perin juurin ideologisella selityksellä: maamme itsenäistymisen hetkellä kansamme huonoin osa liittyi vuosisataiseen periviholliseemme ja nousi kapinaan laillista järjestystä vastaan.

Siltala tarjoaa monimutkaisen vyyhden syitä ja olosuhteita, jotka johtivat sisällissotaan. Hänen psykoanalyyttista näkemystään voi syystä sanoa monitasoiseksi, sillä siihen sisältyy elementtejä yhtä lailla tiedostamattomista avuttomuuden kokemuksista, ryhmädynamiikan psykopatologisista ilmiöistä kuin kansainvälisestä politiikasta ja taloudesta. Niinpä Siltalan selitysmalli vakuuttaa ennen muuta sillä, että se ottaa huomioon enemmän muuttujia kuin monet aikaisemmat tutkimukset.

Siltalan mallin mukaan sisällissotaan johti tapahtumasarja, jossa vaikuttivat sekä pitkäaikaiset kehityskulut että uudet ja yllättävät tilanteet. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen suomalaiset olivat ensimmäistä kertaa kansainvälisten taloussuhdanteiden armoilla. Tilanne tarjosi mahdollisuuden kasinotaloutta muistuttavaan keinotteluun, mutta useimmille se merkitsi kokemusta siitä, että asioihin ei itse voi vaikuttaa mitenkään. Kokemuksen teki vielä tuskallisemmaksi se, että elintarvikepula paheni nopeasti. Aivan perusluonteinen tarve, ravinnon tarve, oli siis vaarassa jäädä tyydyttämättä samaan aikaan kun tunne omasta avuttomuudesta lisääntyi.

Suurlakon jäljiltä työväenliike oli hyvin organisoitunut, joten se tarjosi turvaa, ryhmän tukea ja voimantunnetta. Venäjän vallankumouksen jälkeen Suomeen syntyi valtatyhjiö. Leninillä riitti kiirettä oman vallankumouksensa tekemisessä, joten hän korosti kansojen itsemääräämisoikeutta ja antoi suomalaisten tulla toimeen omin nokkinensa. Hänen mielestään vallankumous toteutuisi historian välttämättömyydellä aikanaan Suomessakin. Junallisen aseita hän sentään lähetti historian avuksi.

Työväenliikkeen johtajilla oli pitkään avainasema itsenäistyneen Suomen haparoidessa valtatyhjiössä. Heidän päätöksentekokykynsä kuitenkin murentui ryhmädynamiikkaan. Vaaliessaan työväenliikkeen yhtenäisyyttä he sallivat radikaalien vallankumousmielisten toimia oman päänsä mukaan. Niin nämä toimivatkin, useimmiten tosin oli kyse vain paikallisesta aktiivisuudesta, jonka tavoitteena oli vaikuttaa elintarvikkeiden jakeluun vaikka sitten väkivalloin. Lopulta tilanne oli se, ettei työväenliikkeen johto kyennyt omaharkintaisiin päätöksiin lainkaan. Heidän tekonsa muuttuivat täysin reaktiivisiksi: aggressiot ulkoistettiin porvareihin, joiden ajateltiin valmistautuvan väkivaltaan. Niinpä oli varauduttava lahtarien järjestämään verenvuodatukseen.

Paljon aikuisemmin ei sujunut harkinta porvarillisellakaan puolella. Työväki nähtiin infantiilina, halujensa valtaan antautuneena laumana, joka uhkasi kaikkea hyvää ja puhdasta; siihen oli helppo projisoida porvariston hillityn charmin taakse torjutut pyyteet.

Kaoottisen tilanteet eskaloituminen sodaksi kävi lopulta nopeasti. Porvaripuolella oli pitkään ajateltu järjestäytymistä tarvittavan vain jonkinlaista poliisioperaatiota varten, kunnes 25.1.1918 suojeluskunnat julistettiin hallituksen joukoiksi. Samaan aikaa, puksutteli Suomeen Leninin asejuna, jonka lasti riitti koko Etelä-Suomen punakaartien aseistamiseen. Sisällissota alkoi paikallisina operaatioina, joissa punaiset valtasivat lähinnä oman pitäjän strategisia kohteita. Suojeluskunnat taas ryhtyvät toimiin usein vain oman pitäjänsä puhdistamiseksi. Yhtä kaikki taistelujen alkaminen oli puolin ja toisin helpotus: ahdistus hellitti, kun päästiin tositoimiin ja rintamalinjat syntyivät.

Taistelujen alettua kaikki olikin jo selvää pässinlihaa: kaikki paha ulkoistettiin viholliseen, joka tuota pikaa muuttui epäihmiseksi – joko idän taudin saastuttamaksi atavistiseksi matalaotsaiseksi elukaksi tai verenhimoiseksi lahtariksi. Tämä edisti moraalin viimeistenkin rippeiden katoamista ja vapaata pudotusta paranoidis-skitsoidiseen ryhmäfantasiaan. Tulokset tiedämme ja mentaalisella tasolla vielä tunnemmekin.

Siltalalla on ihailtava kyky hallita suuria aineistoja. Tätäkin tutkimustaan varten hän on käynyt läpi valtavan määrän arkistomateriaalia. Paljossa hänen metodinsa nojaakin aikalaiskirjoittelun diskurssien analysointiin, joka tuottaa paljon tukea hänen oletuksilleen. Toisinaan kyllä lavea aineiston siteeraaminen näyttää vievän Siltalan itsensäkin käyttämään kohteensa kaltaista metaforista kieltä: hän tavallaan jatkaa metaforisuutta huikeisiin kärjistyksiin saakka. Erityisen helppolukuiseksi Sisällissodan historiaa ei voi sanoa. Siltala vyöryttää pitkiä, runsaasti lastattuja virkkeitä väliin melko raskaasti, ja oikolukukin on virheiden määrästä päätellen sujunut huolimattomasti.

Kirjallisuudentutkimusta Siltala on käyttänyt hyväkseen jokseenkin satunnaisen näköisesti. Kyse tosin on historiantutkimuksesta, toisin sanoen. siitä mitä todella tapahtui, eikä siitä miten sitä kuvattiin. Toisaalta tutkimus nojaa paljossa juuri siihen, miten tapahtumat kuvattiin, ja tässä kaunokirjallisuuden tutkimus olisi tarjonnut lisänäyttöä Siltalan hypoteeseille.

Sisällissodan psykohistoriaa lukiessa tulee väliin mieleen kysymys, olisivatko sisällissotaan johtaneet psykopatologiset tapahtumaketjut mahdollisia nykyäänkin. Vastaus on ikävä: miksi eivät. Myös Siltala pohtii tätä kysymystä teoksen päätteeksi. Hän tulee siihen tulokseen, että meillä on nykyään tapana masentua ja alkoholisoitua, ei niinkään ruveta kapinaan. Edistystäkö lienee?

Lasse Koskela