Martti Häikiö:
V. A. Koskenniemi – suomalainen klassikko.
1 Lehtimies, runoilija, professori 1885–1938.
2 Taisteleva kirjallinen patriarkka 1939–1962.
415 + 414 s.
WSOY 2010.
Martti Häikiön kaksiosaista V. A. Koskenniemi -elämäkertaa sopii sanoa monumentaaliseksi teokseksi – monessakin mielessä. Häikiön mukaan teos ”johdattaa lukijat Koskenniemen laajan kirjallisen tuotannon äärelle ja esittelee hänen elämänsä pääpiirteet”. Sen se todella tekeekin.
Koskenniemen elämää esitellessään Häikiö tekee perusteellista työtä. Hänellä on ollut käytettävissään enemmän lähteistöä kuin Koskenniemen elämästä aikaisemmin kirjoittaneilla, ja tämä näkyy paitsi tiheänä nootituksena myös siinä, että valaistuksi eivät tule vain elämän pääpiirteet vaan myös koko joukko yksityiskohtia ja pikkutapauksia. Kaiken sanottavansa Häikiö kirjoittaa sujuvan tasaisesti ja varman kuuloisesti.
Häikiö on syvästi tietoinen siitä, että Koskenniemi on sekä ihailtu että vihattu hahmo. Parikymppinen oululaisopiskelija julkaisi vuonna 1906 esikoisrunokokoelmansa Runoja ja nousi hämmästyttävän nopeasti Helsingin kulttuuripiireihin. Sisällissodan jälkeen hänestä tuli näkyvä valkoisen Suomen runoilija. Samoihin aikoihin hän sai hiukan erikoisella tavalla professuurin Turun yliopistosta: tilanomistajan leski Tekla Järnström lahjoitti varat kirjallisuuden oppituoliin sillä ehdolla, että virkaan kutsuttaisiin maisteri Koskenniemi.
Turun yliopistossa Koskenniemi teki pitkän uran ja toimi 1924–1932 myös yliopiston rehtorina. Yli viidenkymmenen vuoden mittaisen uransa aikana hän otti ahkerasti osaa kulttuurielämään kirjailijana, arvostelijana, tutkijana ja kirjallisten lehtien päätoimittajana. Voimakastahtoisena miehenä hän käytti vaikutusvaltaansa ajoittain perin häikäilemättömästi. Ajan mittaan hänestä kehkeytyi yhä konservatiivisempi kulttuuripoliitikko, jonka ympärillä pörräsi sekä ihailijoita, hännystelijöitä että vihamiehiä.
Häikiö pyrkii johdonmukaisesti ymmärtämään ja jopa siloittelemaan Koskenniemen tekemisiä. Hänen näkemyksensä mukaan Koskenniemi oli isänmaallinen humanisti ja sellaisena aikansa lapsi, ei sen pahempi konservatiivisuudessaan kuin muutkaan ajan sivistyneet kokoomuslaiset. Sangen usein hän lähettää terveisiä Kai Häggmanille, joka on WSOY:n historiaa tutkiessaan tarkastellut Koskenniemeä kriittisesti.
Häikiön siloittelutaito joutuu paikoin koetukselle. ”Muutenkin, teoreettistakin tietä, olen tullut syvästi vakuutetuksi naissuvun absoluuttisesta mitättömyydestä ja, sitä seuraavasta, turmiollisesta vaikutuksesta mieheen”, kirjoitti Koskenniemi kirjeessään Kyösti Vilkunalle. Tämän Häikiö kuittaa kepeästi: ”Naisvihamielisyys oli tuohon aikaan muodissa Nietzschen samankaltaisten näkemysten tavoin.” Eikö Koskenniemen lausahduksessa nyt sentään häivähdä hänen persoonallisuutensa, jota Häikiö niin kovasti etsii?
Kirjallisuudentutkijana Koskenniemen metodin keskeinen käsite oli persoonallisuus. Siitä syystä häntä kiinnosti usein enemmän kirjailija kuin hänen teoksensa, jotka tosin ilmensivät runoilijapersoonallisuutta. Kun tuo persoonallisuus oli lähes aina luova nero, tutkimuksesta tuli enemmänkin nerouden palvontaa. Koskenniemen haettua kirjallisuuden professuuria Helsingin yliopistosta kiteytti lausunnonantaja, professori J. V. Lehtonen hänen tutkijanlaatunsa aika osuvasti. Hänen mielestään Koskenniemi ei ollut tutkija vaan runoilija-filosofi, joka ”korusanaisella” tyylillä selvittelee ja kirkastaa kirjailijapersoonallisuuksia.
Häikiö tosiaan johdattaa lukijansa Koskenniemen tuotannon äärelle. Kirjallisuusmiehiä Häikiö ei näytä olevan, sillä hänen metodinsa on liikuttavan yksinkertainen: hän toteaa, että sitten ilmestyi tämmöinen kokoelma, ja siteeraa siitä muutamaa runoa, jotka hänen mielestään ovat hyviä. Nykylukija tulee sitaattien äärellä pikemmin siihen tulokseen, että Koskenniemen lyriikka on joitakin lauluina tunnetuksi jääneitä runoja lukuun ottamatta kestänyt aikaa perin huonosti. Monet hänen runoistaan näyttävät olleen jo ilmestymisaikanaan etenkin kieleltään vanhakantaisia, eivätkä ainakaan lujasti antiikin kuvaston ja mytologian henkilöiden varaan rakennetut runot hevin avaudu nykyiselle lukijapolvelle, joka ei ole päntännyt antiikin mytologiaa koulussa.
Kuin sivutuotteena Häikiön teos tarjoilee kuvia viime vuosisadan Suomen kulttuuripiireistä. Kirjalliset piirit olivat tuolloin vielä pienemmät kuin nykyisin. Muutama sen ajan ilmiö näyttää nykykatsannossa oudolta: kirjalliset toverit imartelivat toisiaan hengästyttävän pontevasti, eikä jääviys tullut mieleenkään heidän arvostellessaan toistensa teoksia. Imartelun kääntöpuoli tuli esiin silloin, kun arvostelu ei miellyttänyt. Jääviys ei painanut mitään silloinkaan, kun järjesteltiin apurahoja tai virkoja hyville miehille.
Niin Häikiön kuin Koskenniemenkin tekstin äärellä tulivat mieleeni Koskelan Akselin sanat opettaja Rautajärvestä: ”Jos ton Rautajärvenkin kanssa puhuu esimerkiks vaikka heinäseipään teosta, niin se on asiallinen ja järkevä mies. Mutta kun tulee politiikka eteen, niin ei muuta kun Japani, Aasian Preussi, Suomi, Pohjolan Preussi ja el Kaudilloo kullonkin ” Japanista Häikiö ja Koskenniemi eivät puhu, mutta antiikin sankareita, Pohjolan Hellaata ja Preussia kyllä riittää.
Persoonallisuudesta puhuessaan Häikiö kuulostaa Koskenniemen opetuslapselta ja joskus hänen kielenparressaankin on koskenniemeläisiä piirteitä: ”Koskenniemi seurasi Saksan ja Ranskan välistä sotaa henkeään pidättäen ja koko länsimaisen sivistyksen paino katseessaan.” Mahtoi olla painava katse. Häikiö päättää teoksensa loppulukuun Kansalliskirjailijan elämäntyö, jota voinee sanoa puhdaspiirteiseksi ylistykseksi. Sen ytimessä on ajatus, että ”Koskenniemen oman persoonallisuuden, elämän ja ihanteiden seuraaminen antaa esikuvallisuutta ja innostusta”.
Niin kuin oikein onkin, Häikiö on pyrkinyt asettamaan Koskenniemen aikansa kirjalliseen, kulttuuriseen ja poliittiseen kontekstiin. Mutta ei kai elämäkerran kirjoittajan sentään tarvitsisi noutaa metodiaan, asenteitaan, ihanteitaan ja arvostuksiaan tutkimuskohteeltaan?
Lasse Koskela
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.