Jari Sedergren & Ilkka Kippola:
Dokumentin ytimessä. Suomalaisen
dokumentti- ja lyhytelokuvan historiaa 1904–1944.
Tietokirja, 537 s.
SKS 2009.
Elokuva- ja historiantutkija Jari Sedergrenin yhdessä arkistotutkija Ilkka Kippolan kanssa kirjoittama ensimmäinen yleisesitys kotimaisista dokumenttielokuvista raivaa tietä myöhemmille jatkotutkimuksille.
Ensimmäiset elokuvaesitykset Suomessa järjestettiin vain vuosi sen jälkeen, kun Lumièren ensimmäiset elokuvat oli näytetty Pariisissa 1895. Varhaisimmat elokuvat olivat nykypäivän näkökulmasta katsottuna luonteeltaan dokumenttielokuvamaisia lyhytelokuvia. Tarkat lajityyppirajat eivät elokuvan alkuaikoina olleet vielä täsmentyneet.
Ensimmäiset elokuvantekijät tekivät kaikkea: luonto-, matkailu-, uutis-, ajankohtais- tai fiktio-elokuvia. Määrittelemällä ja ajoittamalla näitä teoksen kirjoittajat sitovat kotimaisen elokuvan osaksi yleismaailmallista elokuvan kehitystä. Varhaisille elokuvantekijöille liikkuvassa kuvassa korostui sen attraktioluonne. Niinpä luonnonilmiöt, kuten virtaava vesi tai tuulessa liikehtivä lehvästö, riittivät varhaisille elokuvantekijöille taltioimisen kohteeksi.
Teos uhkuu perusteellisesti tehtyä tutkimusta. Yksityiskohtien ja lähdeviittausten paljous on ajoittain näännyttävä. Vaikka vakavana pidettävään tutkimukseen kuuluukin sekä väitteiden että aineiston todennettavuus, käy faktojen marssittaminen lukijan eteen ajan mittaan puisevaksi, ellei satu jakamaan Sedergrenin ja Kippolan innostusta kotimaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan historian yksityiskohtin.
Elokuvasensuurin ja propagandaelokuvan historiaa tutkineelle Sedergrenille on luontevaa mieltää kotimainen dokumenttielokuva, samoin kuin brittiläinen sosiaalinen dokumentaariliike, suhteessa valtioon ja teollisuuteen. Myös Suomi-brändin rakennusyrityksiä nähtiin, kuten Yhdysvaltoihin viety Tuhatjärvien maa (1920) ja ulkoasiainministeriön kanssa yhteistyönä tehty Finlandia (1922).
Liikkuvan kuvan ihmeellisyydestä todistaa sekin, että sana ”elokuva” keksittiin vasta vuonna 1927. Siihen asti vallitsi sanojen ja termien kirjavuus, saatettiin puhua filmistä, kuvista, näkymistä tai elävistä kuvista. Termi elokuva syntyi kilpailun tuloksena, sen keksi suomalais-ugrilaisen kielitieteen ylimääräinen professori Artturi Kannisto, kielentutkija ja oikeakielisyysmies.
Dokumentin ytimessä tekee näkyväksi, kuinka vähän elokuvassa on historiansa aikana ollut todellisia uutuuksia. Alusta asti elokuva oli markkinahuvia, joka globalisoitui vauhdilla. Jo 1920-luvulla viihteestä oli tullut maailmanlaajuista teollisuutta. Kotimaista elokuvaa on hallinnut dokumenttielokuva. Vasta 1920-luvulla suomalainen elokuva suuntautui vahvasti fiktioon ja pitkiin näytelmäelokuviin.
Sedergrenin ja Kippolan pioneerityön vaikuttavuutta hämärtää teoksen lievä jäsentymättömyys. Kenties materiaalin moninaisuutta on vaikea survoa muottiin.
Antti Selkokari
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.