Marianne Ojanaho:
Keisari Nero. Tyranni ja taiteilija.
Tietokirja, 179 s.
Atena 2009.
Maailmanhistoria on täynnä julmia ja häikäilemättömiä tyranneja, mutta keisari Neroa pidetään suorastaan pahuuden ruumiillistumana. Uskomme tietävämme, että Nero poltti Rooman ja näppäili kitaraa paloa katsellessaan, hän aloitti kristittyjen vainoamisen, hän harjoitti insestiä äitinsä kanssa ja kaiken huipentumana murhasi tämän.
Historioitsija Marianne Ojanahon mukaan perinteinen kuva Nerosta on paljolti myytti. Ojanaho kirjoittaa tyrannin historiaa uusiksi ja löytää tästä paljon hyvääkin. Hän jopa väittää, että Nero oli herkkä taiteilijasielu, jota vastustajat mustamaalasivat, koska hän ei täyttänyt keisarille asetettuja odotuksia.
Ojanaho kyseenalaistaa väitteen, että Nero olisi polttanut Rooman. Ainakaan Nero ei sytyttänyt paloa, sillä sen syttyessä keisari oli kaukana Roomasta. Samoin lava, jolla Neron väitettiin soittaneen kitaraa, oli jo tulessa hänen saapuessaan palavaan kaupunkiin. Myös taiteellisen keisarin ylpeys, hieno asunto soittimineen, kirjastoineen ja muine taideaarteineen joutui liekkien uhriksi.
Nero kyllä laittoi palon kristittyjen syyksi. Häntä yllytettiin ja kannustettiin tähän, koska kristityistä ei muutenkaan pidetty.
Nero kohteli kristittyjä ankarasti ristiinnaulitsemalla ja sytyttämällä heitä valosoihduiksi. Mutta Roomassa rangaistukset olivat aina olleet hirvittäviä. Ojanaho väittääkin, että taiteilijasieluinen Nero inhosi väkivaltaa. Hän esimerkiksi määräsi, että gladiaattoritaisteluita ei saanut käydä kuolemaan saakka ja kieltäytyi allekirjoittamasta kuolemantuomioita.
Äidinkään surmaaminen ei näytä niin karmivalta kun muistaa, että kunnianhimoinen äiti itse oli Rooman julmimpia juonittelijoita. Agrippa myrkytti leegion kilpailijoitaan ja olisi varmasti lopulta surmannut poikansakin, jonka taiteellisia pyrkimyksiä hän vastusti. Seksuaalisesti Nero kyllä oli holtiton irstailija, mutta niin olivat monet muutkin keisarit ennen ja jälkeen Neron.
Sotilaallista Roomaa ihannoiva yläluokka ei voinut sietää Neron mieltymystä kreikkalaiseen kulttuuriin ja taiteeseen. Alentavinta oli se, että Nero harrasti esiintymistä teatterissa rahvaan edessä. Näyttelijän ammatti oli halveksittu, ja yläluokka koki, että keisari vetää lokaan itsensä mukana koko ylhäisön.
Ojanaho painottaa, että Nero oli enemmän taiteilija kuin keisari. Tässä hän oli poikkeava ja esiinpistävä persoona keisarien pitkässä ketjussa. Poikkeavuus vetää ihmisten mielenkiinnon puoleensa, ja paheellisen Rooman ja sen keisarien synnit on helppo heijastaa Neroon.
Näin toisaalta meidän päiviemme hitlereille ja stalineillekin tehdään. Eivät he taivaasta laskeudu valtaistuimilleen. Tavallinen kansa ja poliitikot heidät nostavat valtaan ja ihannoivat, ja kun he menettävät valtansa, samainen kansa ja poliitikot työntävät vastuun heidän harteilleen. Keisarit ja tyrannit ovat kannattajiensa paheellisuuden ja vastuuttomuuden heijastimia ja symboleja.
Pekka Wahlstedt


Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.