Lucy Maud Montgomery:
Marigoldin lumottu maailma.
Suomentanut Sisko Ylimartimo.
349 sivua.
Minerva 2009.
Lucy Maud Montgomery:
Vanhan kartanon Pat.
Suomentanut Sisko Ylimartimo.
365 sivua.
Minerva 2009.
Kanadan provinsseista pienin, Prinssi Edwardin saari, on myös valtakunnan perustamispaikka. Vehmas ja laakeana kumpuileva, tanskalaisen näköinen saari on osa luonnon- ja kulttuurimaantieteellistä käsitettä Akadia.
Sanan taustalla on kreikan Arkadia, johon ihannemaisemaan ranskalaiset uudisasukkaat aluetta vertasivat. Samaan Akadiaan kuuluvat myös Nova Scotian ja Uuden Brunswickin provinssit. Alue oli vahvasti ranskalaistunutta, mutta seitsenvuotisen sodan yhteydessä 1700-luvun puolenvälin jälkeen voitolle päässeet britit pakkokyyditsivät suurimman osan väestöä etelämmäs. Osa pääsi aikanaan palaamaan, mutta tällöin entiset maat olivat jo menneet englantia puhuville tulokkaille. Näitä puolestaan saapui siirtolaisina Brittein saarilta, mutta pian myös pakolaisina itsenäistyneistä Yhdysvalloista. Kaikkihan eivät olleet innostuneita Washingtonin tasavallasta, lojalistit asettuivat mieluummin Kanadaan, missä yhä oltiin Britannian kuninkaan alamaisia, vaikka sitten ranskan kielelläkin.
Edellä kuvattuun, kuvaushetkellä jo kauan sitten vakiintuneeseen taustaan sijoittuu Lucy Maud Montgomeryn (1874–1942) tuotanto. Hän kuuluu Akadian englantilaisiin ja saavutti maailman maineen kirjoillaan Anna ja ystävät sekä Pieni runotyttö. Prinssi Edwardin saarella on Montgomerysta otettu kaikki irti, puolet saaren niukasta julkisesta liikenteestä kulkee pääkaupungin Charlottetownin ja Montgomeryn kotitienoon Cavendishin väliä.
Jälkimmäisessä onkin sitten rakkaudella vaalittuina niin Montgomeryn sukulaisten talo Green Gables, hänen oman asuntonsa kivijalka kuin postikonttori, josta aloitteleva kirjailijatar lähetti käsikirjoituksiaan bostonilaiselle kustantamolle. Jopa brittivallan aikuista postilaatikkoa väitetään alkuperäiseksi, vaikka skeptikko voi kysyä, olisiko käsikirjoitukset todellakin pudotettu kirjeenä laatikkoon eikä annettu kirjattaviksi postitoimistonhoitajalle. Yhtä kaikki, kesäaikaan Cavendishin punahiekkaiset rannat vilisevät uimareita, kiikarikaulaisia lintuharrastajia, japanilaisia kameranomistajia sekä ennen kaikkea entisiä runotyttöjä.
Montgomery on siis Kanadassa jotakin samaa kuin vaikkapa Kalle Päätalo Suomessa tai Selma Lagerlöf Ruotsissa, rakastettu ja äärimmäisen paikallinen kirjailija. Toisaalta se, että tuotanto on vahvasti juurevaa, ei estä sitä sisältämästä hyvinkin yleisinhimillisiä kysymyksiä, kuten ystävyyttä ja sen vaiheita lasten varttuessa. Runotyttö-trilogia puolestaan, erityisesti keskimmäinen osa Runotyttö maineen poluilla on kautta aikain parhaita kuvauksia siitä, kuinka kirjoittamisharrastus vähitellen ja puoliksi huomaamatta muuttuu ammatiksi.
Äskettäin olemme saaneet suomeksi kaksi Montgomeryn vähemmän tunnettua teosta, Marigoldin lumotun maailman ja Vanhan kartanon Patin. Ne molemmat valottavat montgomerylaista maailankuvaa.
Kotitilasta puhuttaessa vanha täti evästää tyttöä: ”Ja sinun täytyy aina rakastaa sitä. Paikat tietävät, milloin niitä rakastetaan – aivan niin kuin ihmiset. Olen nähnyt taloja, joiden sydän on aivan murtunut. Tämä talo ja minä olemme aina olleet hyviä ystäviä. Olen rakastanut tätä taloa siitä päivästä alkaen, kun tulin tänne morsiamena.”
Montgomerya lukiessa virittyy erikoinen tunnelma. Tärkeää on rakkaus, mutta ei suinkaan vain sukupuolinen, mikä jo päähenkilöiden lapsuuden vuoksi jääkin aika taustalle. Toisaalta on kiintoisaa, että nykyaikana juuri romanttinen, seksuaalinen ja aivan tiettyyn henkilöön kohdistuva rakkaus on parhaiten pitänyt pintansa siinä missä intohimoinen rakkaus vaikkapa kotiseutua, isänmaata, vakaumusta, vallankumousta, sukua, äidinkieltä, uskontoa tai heimoa kohtaan koetaan jotenkin vanhanaikaiseksi ja ulkokohtaiseksi. Mahdollisesti tällöin myös menetetään jotakin, mikä Montgomeryn teoksissa on vielä väkevästi läsnä.
Tietysti montgomerylainen maailma voi myös olla tukahduttava. Uskonnon ja etenkin sen harjoittamisen vaatimukset otetaan hyvin tosissaan, sekä sisällön että muodon puolesta. Maaseudun patriisiperheet pitävät tarkkaa eroa vähemmän hienoon väkeen, ja kulmakunnan harvat ranskankieliset edustavatkin hyvin maalaista köyhyyskulttuuria.
On vaikea ottaa lopullista kantaa siihen, kuvaako Montgomery ajan patriarkaatin valtaa. Ainakin lapsia tuntuu paljon välittömämmin kontrolloivan matriarkaatti ja tätivalta, alati kaikkialla läsnä olevat yksi toistaan vanhemmat ja kaikkialle näkevät naiset. Myös nyt puheena olevissa kirjoissa tytöt helposti vetäytyvät mielikuvitusmaailmoihinsa ja hyvän ystävän kriteeri onkin se, onko tällä mitään edellytyksiä ymmärtää tätä salattua maailmaa – toisin sanoen, uskaltaako uudelle tuttavuudelle kertoa mielikuvitusystävistä. Useimmat aikuiset puolestaan pitävät huolestuttavana ja tyhjänpäiväisenä, jos lapsi keksii olemattomia tuttavuuksia itselleen.
Jotkin asiat voivat saada yllättävän ladattuja merkityksiä. Semmoinen saattaa olla polkkatukka, se on vanhojen rouvien mielestä jotakin erityisen arveluttavaa ja ärsyttävää, etenkin silloin, kun väitetään, että mielikuvitusystävättärelläkin on semmoinen.
Syvemmällä tasolla Montgomery kuvaa usein tosiasioiden myöntämistä, lusikan kauniiseen käteen ottamista. Tytön ei tarvitsekaan olla poikien kilpailija, vaan toisenlainen. Varttumisen myötä lumotut puutarhat ja kuvitellut ystävät haipuvat mielestä kuin aamuinen uni. Siitä välittyy oma haikea järkevyytensä.
Montgomery marssittaa usein esiin yhtäältä maalaisen murteellisesti ja toisaalta ranskanvoittoisesti puhuvia ihmisiä. Näiden repliikkien suomentaminen on nytkin ollut juuri niin hankalaa ja kömpelöä kuin vierasmaalaisen murteen suomentaminen aina on. Näiden harvojen epäluontevuuksien ei pidä antaa häiritä muuten mainiosti onnistunutta käännöstyötä.
Hannu Niklander
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.