Harry Mathews:
Yksityisiä iloja.
Runoja, 143 s.
Suomentanut Taija Mård.
Basam Books 2010.
Jos kalvinistien pelko seisaaltaan rakastelun johtamisesta tanssimiseen on perusteltu, haluaisin tietää miten kävisi, jos tiukan pipon omaavat lukijat sattuisivat virsikirjan sijasta avaamaan Harry Mathewsin kirjan Yksityisiä iloja, jossa 61 tekstin edestä harrastetaan mitä mielikuvituksellisinta omakivaa. Riski lukupiirin hengen muuttumisesta on käsin kosketeltavan ilmeinen.
Ranskalaiseen Oulipo-ryhmään kuuluneen amerikkalaisen Mathewsin teksteissä ei kuitenkaan ole mitään rivoa tai pornografista, päinvastoin ne ovat mitä kaunein ylistys ihmiskunnalle, sellaisena kun se näyttäytyy enemmän tai vähemmän yksityisissä tiloissa. Kirjan sivuilla vilahtelee kaiken ikäisiä ihmisiä maantieteeseen ja sukupuoleen katsomatta, ja mieltymysten ja teknisten ratkaisuiden kirjo on suorastaan häkellyttävä.
”Kolmeakymmentäkolmea lähestyvä nainen astuu keittiöönsä Spokanessa hurjan seksuaalisen kiihkon vallassa ja alkaa masturboida kaikilla mahdollisilla käteen osuvilla välineillä: paistipipetin pumpulla, kaulimen kärjellä, pannunkahvalla, suolasirottimella, sähkövatkaimen kumilastalla, mehulingon sitruspuristimella…”
Oulipon (Ouvroir de litérature potentielle, mahdollisen kirjallisuuden työpaja) periaatteita noudattaen Mathewsin teksti on tarkoin formalisoitua: itseensä tyytyväisten ihmisten iän ja sukupuolen lisäksi niissä ilmenee missä ja miten – ei muuta. Mathewsin luoma kontrasti asiallisen ja niukan tyylinsä sekä punastelua herättävän aiheen välillä on tyylikäs, ja Oulipolle keskeiset anarkia ja huumori kukkivat.
Lähtökohdat ovat siis vähäiset, mutta lopputulos on kaikkea muuta: Yksityisiä iloja ei ole pelkkää huvittelua ja tarkoitushakuista tabujen rikkomista. Kirjaa lukiessa kyseenalaistuvat yksioikoiset kannanotot normaaliudesta ja seksuaalisesta vapaudesta – mutta myös yksinäisyydestä. Ja mikä parasta: tässä kirjassa vaihdevuodet ohittaneet naiset, joiden seksuaalisuus yhä on hankala aihe nuorisokulttiin lääpällään olevassa mediamaisemassa ja yhteiskuntakeskustelussa, pääsevät tositoimiin samoin ehdoin kuin muutkin – yksilöinä ja ihmisinä.
Onania ei ehkä kuulu perinteisimpiin pöytäkeskusteluaiheisiin, mutta lasten ja herkkähipiäisten mentyä nukkumaan suosittelen tämän kirjan ääneen lukua. Fiktiivinen joukko-onania kun on omiaan lähentämään ja lämmittämään seuran jäsenien välisiä suhteita nostaen tunnelman kattoon ja tehden maailmasta jälleen hiukan paremman paikan elää. Tällaiseen maailmanparannukseen saattaa ”aina välillä” joutua turvautumaan – kuten tämän on seuraavan tarinan herra on ilmeisen monta kertaa joutunut toteamaan:
”Odottaessaan avun saapumista mies masturboi autossaan, joka viruu ylösalaisin rotkossa Erzurumin laitamilla Turkin itäosassa. Samoin kuin kaksitoistavuotiaana hän turvautuu nyt viisikymppisenäkin masturbointiin aina kun jokin epätavallinen tapahtuma – metrojunan pysähtyminen asemien välille, teatterin pimentyminen lavasteita vaihdettaessa – rikkoo hänen elämänsä normaalit kuviot.”
Oscar Rossi
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.