Nam Le:
Merimatka.
Novelleja, 275 s.
Suomentanut Jonna Joskitt.
Like 2009.
“Kun luot, luo maailma”, neuvoi Lauri Viita. Vietnamilaissyntyinen, Australiassa ja Yhdysvalloissa asuva Nam Le (s. 1978) luo seitsemän. Auki keriytyvien esikoisnovellien sarja ulottuu Latinalaisesta Amerikasta New Yorkiin, nyky-Teheranista toisen maailmansodan Hiroshimaan.
Venepakolaisuuden ja Malesian leirit kokenut Le luki Australiassa vauhdilla lakimieheksi, kyllästyi ja matkusti Iowaan luovan kirjoittamisen oppiin. Kokoelman avausnovelli, William Faulkneria komppaava ”Rakkaus, kunnia, sääli, ylpeys, myötätunto ja uhrimieli” tuntuu pintatasolla avomieliseltä tilinteolta näistä vaiheista. Niminovelli kuvaa kuumehoureista pakoa Vietnamista suolaisen meren kuolleiden kentille, laidan yli heitettyjen ihmiskääröjen maailmaan.
Maahanmuuttajatematiikka on vain yksi särmä Merimatkan tummassa jalokivessä. Le luo yhä uudelleen nahkansa tyylin ja tunnelmien suhteen.
Novelli ”Cartagena” viittoo City of God - ja Amores Perros -elokuvien suuntaan. 14-vuotiaat soldadot suunnistavat kännyköidensä valossa, intoilevat mtv-pimuista ja konetuliaseista. Barrioissa, slummeissa ihmisten kasvot sulautuvat heidän talojensa rakennusaineisiin.
”Halflead Bay” heittää lukijansa Australiaan. Juorut liikkuvat kuin tippuri reppuselkäturistien, surffarien ja salametsästäjien takamailla. Viehättävän verkkainen initiaatioriittien kuvaus latoo päähenkilönsä Jamien harteille äidin sairauden, orastavan lukiolaisrakkauden Alisoniin ja yhteenoton tämän ex-poikaystävän kanssa. Dory moukaroi köyhiä aasialaiskalastajia hengiltä.
Köykäisempää on Ison Omenan lasiseinägallerioiden ja seksuaalisten valtapelien satiiri novellissa ”Elisen luo”. Syöpäsairas sovituksen etsijä on nähnyt tyttärensä viimeksi 17 vuotta sitten. Vanhan likaisen miehen tajunnanvirrassa on toki sappea.
”Hiroshiman” aistivoimainen nuoren tytön kasvutarina, esi-isä- ja luontopanteismi törmäävät kotirintaman kuriin, keisariuskoon ja Kamikaze-lentäjien ihannointiin.
”Täällä Teheran” ei tyydy asetelmallisuuteen, urhoollisiin idealisteihin ja tekopyhään pappisvaltaan. Demokratia-aktivistit ovat kukin tavallaan eksyksissä identiteettinsä kanssa. Eksistentiaalinen maailmojen kohtaamattomuuden pohdinta menee päivänpoliittisen ohi. Minareettien varjosta paljastuu huumeiden viihdekäytön, internetin ja merkkifarkkujen underground.
Le tekee 2010-luvun poliittista kirjallisuutta, vailla patetiaa ja ideologisia tuulentupia. Hahmot paiskataan mahdottomien valintojen eteen: ruton ja koleran, kokaiinin ja konepistoolin.
Tässä hienossa debyytissä syyllisyys, hullut perhesuhteet ja yhdenmukaisuuspaineet törmäävät Junot Díazin ja Marjane Satrapin kaltaiseen, karheaan myötäelämiseen.
Jani Saxell
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.