Omar Khaijam:
Khaijamin lauluja.
Runoja, 248 s.
Suomentaneet Kiamars Baghbani ja Leevi Lehto.
Ntamo 2009.
Persialaisen klassikkorunoilijan Omar Khaijamin viinisammio on tunnettu lännessäkin jo yli sata vuotta. Syykin on selvä: hänen hedonistinen viestinsä on vapauttava ahdistavassa kulttuurissamme. Omarin viini ja nymfit ovat raivanneet persoonallisuudelle liikkumatilaa viktoriaanisessa lännessä aivan samalla tavoin kuin keskiaikaisessa islamilaisessa idässäkin. Englannin nuoret miehet marssivat ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin Edward FitzGeraldin kääntämä Khaijam tornistereissaan: hänen aistillisuutensa päästi niin kristillisestä kuin imperiaalisestakin kuristusotteesta.
Khaijam tuo mieleen renessanssin aistimusriemun, vapaa-ajattelun ja väkevät persoonat. Renessanssi tulikin Eurooppaan islamilaisesta maailmasta. Idässä Samarkandin, Buharan ja Nishapurin kulttuurinen loisto ja vilkkaus tuo mieleen renessanssin Firenzen. Idässä syntynyt renessanssi merkitsi persoonallisuuden vapautumista feodaalisesta sorrosta, esteettisen kulttuurin nousua ja rikastumista. Ajatus irtautui pyhän kirjan skolastiikasta ja taikauskosta, humanismi teki ihmisestä kaiken mittakaavan. Friedrich Engels sanoi renessanssista, että se oli valtavin edistyksellinen käännös ihmiskunnan historiassa, aika, joka tarvitsi titaaneja ja synnytti titaaneja ajatuksen ja intohimon, luonteen ja monipuolisuuden jättiläisiä.
Näihin titaaneihin kuului Omar Khaijam (1048–1123), joka on helppo rinnastaa Leonardo da Vinciin. Hän kirjoitti tutkijan runoja, joissa ei keikailtu klassisen persialaisen runouden monimutkaisella ornamentaalisuudella ja hämäryydellä, vaan mietiskeltiin elämää ja maailmaa kaikkia ihmisiä kiinnostavalla tavalla.
Khaijam oli nerokas matemaatikko ja yleisnero, joka hallitsi aikansa edistyneimmän tähtitieteen, musiikin ja filosofian. Hän suunnitteli Djali-kalenterin, joka on tarkempi kuin gregoriaaninen, ja ratkaisi kolmannen asteen yhtälön 300 vuotta ennen kuin se tehtiin lännessä. Paralleeliaksiooman todistamisen hän osoitti mahdottomaksi 700 vuotta ennen epäeuklidisen geometrian syntyä.
Khaijam ei ollut idän naiivi elostelija eikä mystinen fakiiri. Hänen humalansa ei symbolisoinut absoluuttiseen henkeen sulautumista, vaan todellisen elämän himoa. Hän tunsi tosiuskovaisen yhteisön paineen ympärillään ja haastoi sen varmuudet luonnontieteellisen maailmankuvan epävarmuusperiaatteellaan. Ainoa metafyysinen varmuus on, että mitään varmaa ei ole – fysiikan jälkeen ei ole mitään.
Niin Khaijamista, piiloateistista ja luonnontieteilijästä, tuli perinteisessä islamissa pelottava hahmo eikä häntä hyväksytty Persian klassisen runouden kaanoniin, jumalaisten runoilijoiden ”Seitsikkoon”. Hänen runonsa muodostuivat itämaisen maallisen ja hengellisen despotian oloissa henkireiäksi, jonka kautta saattoi sanoa asioita, joiden sanominen omissa nimissä oli hengenvaarallista. Niin Khaijamin syntilistalle on aikojen kuluessa kerätty toista tuhatta runoa. Iranilainen modernisti Ahmad Shamlu siilasi vuonna 1977 niistä 125 Khaijamin oletettavasti alkuperäistä, joista Kiamars Baghbanin ja Leevi Lehdon suomennos koostuu.
Baghbanin ja Lehdon käännösmetodi on kiinnostava. Ensin tehtiin tarkkoja raakakäännöksiä. Sitten Lehto kuunteli kääntäessään kuulokkeista alkuperäisten tekstien lausumista ja hakien rytmin, äänteellisyyden ja ajatusrytmien yhteispeliä sekä inspiroituen äänteellisistä vastaavuuksista. Niinpä käännöksen konsonanttipitoinen, lyhyttavuinen suomi tuntuu vastaavan alkuperäisiä. Lehto kääntää ajatuksellisesti tarkasti, runoilijan matemaattinen terminologia on säästynyt runollistamiselta.
Khaijamin humala ja kaunottaret merkitsevät suoraa maallista aistillisuutta, protestia väistämätöntä kuolemaa vastaan. Memento mori: vain elämä on, ja se on päättyväinen – lopullisesti. Khaijam esittää todistuksen: kukaan ei ole palannut kertomaan tuonpuoleisesta, ergo: sitä ei ole olemassakaan. Emme voi tietää, mistä tulemme ja minne menemme. Kun ruukku lyödään rikki, kun taivaan suuri viikate heilahtaa, sininen pyörä eli taivas jauhaa saveksi mahtavimmat shaahitkin.
Näkyväinen maailmakin on ei-mitään, ja kaikki muu vain spekulaatiota. Taivaankaari on ääretön ja lakia vailla. Vastaus traagiselle tajunnalle: upota kannuun turha ahdistus. Murheet ovat myrkkyä, viini parantaa. ”Tarkkaan harkittuani maailmaa – nautinto on kaikki.”
Khaijam kiistää Pyhän kirjan totuudet. Mestarien opetukset, uskontojen tie ja viisauden hiki ovat turhia, koska tie ei ole täällä eikä siellä – sitä ei ole. Moskeijaa ja synagogaa on hyödytöntä miettiä, samoin ”kahtakahdeksatta” (islamin 72 suuntausta), sanoo hän – vain siemaisu päästää tuhannesta pulmasta. Ja laiska mufti imee ihmisverta ja on harhaanjohdattaja.
Runoista aistii vahvasti antiikin periytyvyyden, varsinkin epikurolaisuuden Samasta virrasta ammensi vielä P. Mustapää esittäessään, miten ihmisen raskaat murheelliset ajatukset rikkovat metsämaiseman, kun taas orava, oiva oppilas Aristippoon, nakertaa pihkaista siementä ja vaipuu onneen ja nautintoon – siinä on heedonee.
Maailmankaikkeudesta Khaijam kysyy, onko se itsesyntynyt vai Luojan tekemä. Luonnontiede näkyy myös kuvassa ”elämä karkaa kuin elohopea”. Samoin matematiikka: ”taivaankansi kaava on”. Empiristinä runoilija toteaa, että tähdet, ”vaeltajat taivaan avaran”, toimivat viisaalle ajattelun luotaajina. Tietoteoreettinen pohdiskelija Khaijam sanoo: vaikka ”viisauden soihdut” eli metafyysikot saarnaavat ihmisille henkisiä totuuksia, he ovat samassa pimeydessä eivätkä tunne tietä valoon.
Khaijam kieltää Koraanin lupaaman paratiisin. Hän ottaa maljan ja kaunottaren riemun käteisellä ennemmin kuin ”paratiisin turhan luoton”. Hän jopa sanoo paratiisia huijarin eli muftin spekulatiiviseksi luotoksi. Aikanaan matemaatikko Blaise Pascal perusti todennäköisyysteorian väittämällä, että kannattaa uskoa, koska silloin on mahdollisuus päästä paratiisiin, vaikka mitättömän pienikin. Khaijam postuloi samoilla todennäköisyyspremisseillä jo 500 vuotta aikaisemmin, että ei kannata uskoa: paratiisiin pääsyn todennäköisyys on yhtä kuin nolla.
Khaijam mietti myös toista taivasta (maailmanjärjestystä), joka olisi ”suoja vapaille sieluille ja nautinnolle”. Tämä utopia ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan: viime vuonna Teheranissa valistunut nuoriso nousi islamilaista vallankumouskaartia ja ajatollaheja, munkki Savonarolan hengenheimolaisia vastaan.
Lehto ja Baghbani ovat omistaneet Khaijam-julkaisunsa tälle vapaalle hengelle. Lehto muistuttaa esipuheessaan iranilaisista, jotka kaduilla ”jatkoivat työtä ja taistelua sellaisen maailman puolesta, jossa kaikki voisivat nauttia ja elää täydesti”.
Jukka Mallinen
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.