”Mitäs sinne?”

Anna Idström ja Sachiko Sosa (toim.):
Kielissä kulttuurien ääni.
Tietokirja, 308 s.
SKS 2009.

Viidentoista kielentutkijan artikkelikokelma käy kielen ja kulttuurin rajaa, jota ei lopulta kovin tarkasti voi vetää. Kieltä ei elävässä todellisuudessa voi eristää muusta kulttuurista irralliseksi saarekkeeksi.

Kieli ja kulttuuri törmäävät näkyvimmin käännettäessä. Zsuzsánna Bodó esittelee nykyajan käännöstieteen teorioita kulttuuriongelmien ratkaisemiseen. Aukottomia ratkaisuja ei ole olemassa. Viime kädessä kääntäjä voi luottaa vain omaan näkemykseensä.

Jarkko Laine pani Huckleberry Finnin puhumaan Turun murretta. Mutta suomen murteet ovat niin vahvasti sidoksissa alueisiinsa, että niitä on mahdoton siirtää uuteen ympäristöön aiheuttamatta tahatonta komiikkaa. Kalle Päätalon teosten englanninnoksissa taas repliikkejä on vedetty yleiskielen suuntaan, mikä on epäilemättä hyvä ratkaisu. Päätalon murre avautuu vain suomen kielen ja Suomen maantieteen hallitsijalle.

Ikuisuusongelma suomentajalle on puhuttelusanojen käyttö. Eurooppalaisessa kulttuurissa ne ovat välttämättömiä, suomessa niitä suorastaan kartetaan. Liiallinen Mr. Carter -tyyppisten kohteliaisuusilmaisujen ripottelu käännökseen on myrkkyä uskottavuudelle.

Suomen kieli on vanhastaan suhtautunut äärimmäisen pidättyvästi henkilön esiintuontiin ja suosinut passiivistavia ilmauksia. Uutisessa jalankulkija jää auton alle; kukaan ei aja jalankulkijan päälle. Itseen tai toiseen ei mielellään viitata suoraan: meikäläinen, allekirjoittanut ovat tyypillisiä minän häivyttäjiä, ja Mitäs sinne? pelastaa yleisönpalvelijan puhuttelemasta suoraan asiakasta. Tokihan nämä kaavat ovat indoeurooppalaisten kielten kovassa paineessa alkaneet murtua. Riikka Länsisalmen artikkeli japanin henkilöön viittaamisesta on toisaalta lohdullinen, toisaalta hämmentävä.

Japanissakin henkilö mielellään häivytetään, eikä persoonapronomineja ole oikeastaan edes olemassa. Mutta silti japanilaispuhujan pitää olla visu, täytyy ottaa huomioon tilanteen muodollisuuden aste, osallistujien sosiaalinen asema ja monta muuta seikkaa. Kiertely ei auta: useimpiin tilanteisiin ja henkilösuhteisiin on vakiintunut selvä kieliopillinen ilmaus, jota on käytettävä ja näin tunnustettava maata.

Voiko pyhää tekstiä kääntää, kysyy Maria Mela artikkelissaan, joka tarkastelee Raamatun metaforien käännösongelmia. Hyvä esimerkki on ilmaus ”Jumalan Poika”. Islamilaisessa maailmassa on mahdoton ajatus, että jumalalla olisi poika, että hän siis olisi ollut sukupuoliyhdynnässä ja saanut lapsen. (Samasta syystä romanikulttuurissa vanhempia puhutellaan etunimillä, ei äitinä ja isänä, eikä puolisoa nimitetä vaimoksi tai mieheksi, ilmenee Kimmo Granqvistin artikkelista). Antiikin mytologiassa jumalat häärivät kuin pukit, joten meille antiikin perillisille ajatus on kai sitten järkeenkäyvämpi. Mutta islamilaiseen maailmaan suunnatun raamatunkäännöksen täytyy kiertää Jumalan Poika.

Erkki Lyytikäinen