Thomas Bernhard:
Haaskio.
Romaani, 174 s.
Suomentanut Tarja Roinila.
Teos 2009.
Itävaltalaiselta, 20 vuotta sitten kuolleelta ja meillä viime aikoihin saakka melko tuntemattomaksi jääneeltä Thomas Bernhardilta on kolmessa vuodessa julkaistu suomeksi kolme romaania: Hakkuu; Muuan mielenkuohu (Teos, 2007), Betoni (Lubra Editions, 2008) ja Haaskio (Teos, 2009).
Teos-kustantamon kautta julkaistujen romaanien suomentaja Tarja Roinila on kirjoittanut kumpaankin kirjaan jälkisanat, Hakkuuseen valaisevan kirjailijaesittelyn, Haaskioon analyyttisemmän tarkastelun. Bernhard, hänen estetiikkansa ja problemaattinen tapansa kirjoittaa tulevat tutuiksi sitä kautta, ja omassa jutussani yritän välttää Roinilan esiintuomien asioiden toistamista, vaikka itse romaani perustuukin toistoille.
En tiedä toista kirjailijaa, joka olisi napanöyhdän kaivamisella päässyt yhtä syvällisiin totuuksiin. Bernhardin romaanit ovat sivistyneistöromaaneja, ahdistavankin korkeakulttuurisia, samalla nihilistisen raadollisia.
Yhteistä Bernhardin suomennetuille romaaneille on, että niiden alkutilanne on staattinen, usein läheisen ihmisen kuoleman jähmettämä. Hakkuussa päähenkilö ei tee muuta kuin istuu laiskanlinnassa ja purkaa vuolaana assosiatiivisena ryöppynä ylimielisiä huomioitaan inhoamistaan ihmisistä, joita on joutunut yksillä taiteellisilla illallisilla tapaamaan. Betonin päähenkilö Rudolf on aloittamaisillaan musiikkitieteellistä tutkielmaa ihailemastaan Felix Mendelssohnista, mutta laajamittaisen työn tuhoksi koituvat joka puolelta hänen päänsä sisältä kumpuavat myrkylliset ajatukset sisarestaan, omasta yhteiskunnastaan ja ihmisenä olemisen ristiriidasta; ylimalkaan Bernhardin romaaneissa kaikki, sekä olemassaolon avaruus että ahtaus, ovat pään sisällä.
Haaskiota voi pitää muistopuheen irvokkaana, motkottaville hakoteilleen ja sieltä takaisin kiertyvänä karnevaalimuunnelmana. Wertheimer, yksi kolmesta nuoruudessaan lahjakkaasta pianistista, on kuollut oman käden kautta, hirttäytynyt siskonsa talon edustalla. Toinen kolmesta, Glenn Gould, on jo sitä ennen kuollut luonnollisen kuoleman. Ainoa elossa oleva on vajonnut syiden ja seurausten setvimisen pohjattomiin syövereihin.
Kirjan päähenkilö tuskin edes huomaa, mitä tässä ja nyt -tasolla tapahtuu, kun kaikki olennainen tuntuu tapahtuneen jossakin imperfektin tai pluskvamperfektin sopukassa, johon kertoja yrittää loputtomalla asioiden perkaamisella päästä käsiksi. Wertheimerin mielessä on muhinut itsemurhan ajatus siitä saakka, kun hän on nuorena pianonsoiton opiskelijana kuullut käytävällä ohi kulkiessaan pari tahtia Goldberg-muunnelmia, jotka nuori Glenn Gould on luokkahuoneessa soittanut. Silloin hän on tajunnut, että vaikka hän itsekin on lahjakas, ei sentään nero, ja koska hänestä ei voi tulla ainutkertaista ykköstä vaan ikuinen kakkonen, millään ei ole enää väliä. Kaunein taidemusiikki ei tuo siunausta vaan kärsimyksen, ja sen valaistuksessa joutuu näkemään, miten pientä kaikki on. Myös tarinan kertoja on luopunut soittamisesta ja antanut Steinway-flyygelinsä keskinkertaisen opettajaperheen keskinkertaiselle lapselle, jota hän inhoaa samalla ehdottomuudella kuin kaikkea muutakin, mikä ei ole täydellistä. Tällä tavoin myrkyttynyt, nihilistinen mieli antaa ihmiselle yhtä vähän elintilaa kuin hän pystyy antamaan kanssaihmisilleen.
Myös kolmikon ainoalle eloonjääneelle kuolema näyttäytyy hyvänä vaihtoehtona. ”Olin kateellinen kuolleille. Hetken ajan vihasin heitä heidän ylemmyytensä takia.”
Bernhardin romaaneissa olen joutunut lumouksen valtaan siitä, miten eläväksi kerronnallinen mielenkuohu pystyy tekemään kirjan sakean ja murheellisen maailman; aggressiivisuushan on tietysti ponnekasta taistelua letargista masennusta vastaan, ja Bernhardin henkilöt ovat yleensä sekä sairauksien että raskasmielisyyden runtelemia.
Se, että kerrontaa kuljetetaan eteenpäin nimenomaan mielenkuohun voimalla, tekee romaanista pauhaavan sinfonisen. Sävelten rinnalla kulkee sanojen ehtymätön virta. Toisin kuin oikeissa korvalle sävelletyissä sinfonioissa, joiden osat on erotettu toisistaan lyhyillä tauoilla, jolloin konserttiyleisö voi kohentaa asentoaan ja valmistautua kuulemaan jotain uutta, Bernhardin puhuva ja ajattelun hetteiköissä piehtaroiva sanamusiikki ei anna lukijalle tilaisuutta itsensä kokoonharsimiseen, vaan hönkii yhtä soittoa läpi kaiken niin, että lukija ei heti huomaakaan, missä Scherzo muuttuu Trauermarschiksi.
Jollakin tavoin Haaskio tuntuu jopa vastineelta Joycen Odysseukselle. Tajunnanvirta – tai pikemminkin ajatusten rondo – ja ulkoinen tapahtuminen ovat samassa suhteessa toisiinsa. Siinä missä vuorokauden arkisten ja sameiden tapahtumien alta nousee Joycella kaleidoskooppisena esiin länsimaisen kulttuuriperintö, Haaskion päähenkilö matkaa romaanin sisäistyneessä hämärässä ystävänsä Wertheimerin hautajaisista tämän metsästysmajalle etsimään hänen irtolappusille tekemiään filosofisia merkintöjä. Merkinnät itsessään saattavat olla yhtä hyvin nerokkaita kuin umpihulluja, mutta pessimismin odysseiassa mitään ei tietenkään löydy; itseään tuhoava ihminen on polttanut ajatelmansakin poroksi. Levysoittimen lautaselle on sentään unohtunut Goldberg-muunnelmien Gould-versio.
Samaan aikaan kun luin Bernhardin romaania, tulin katsoneeksi mahdollisimman erilaiseen maailmaan sijoittuvan elokuvan, Aronofskyn The Wrestlerin, ja yllätyin siitä, että ne olivat perimmältään lähes sama tarina mutta eri kielillä kerrottuina. Mickey Rourken brutaali painija harhailee banaalin machossa junttimaailmassa, joka vähitellen nujertaa hänet. Bernhardin kirjan puhuja taas on äärimmäisen arrogantti, tavallisista ihmisistä tarkasti omaan yksinäisyyteensä eristäytynyt yksinajattelija, jonka ajatukset ovat usein häneltä itseltäänkin kateissa, liian monen itsetiedostus- ja itse-epäilykerroksen alla – aivan kuten tarinaa eteenpäin vievä melodia voi hukkua rikkaan orkestraation loputtomiin sävyihin ja yksityiskohtiin. Mutta jollakin yksinäisyyden tasolla nämä kaksi rujoa ihmistä kuitenkin kohtaavat mielessäni, siis minussa, ja heistä tulee hyvinkin inhimillisiä.
Bernhardin hieno romaani antaa tänä kevyen kaupallisuuden aikana lukijalle töitä siinä kuin kohtalaisen vaativa taidemusiikki; tulee kohtia, joiden merkitystä kokonaisuudessa ei heti tajua, ja pitkästyneenä toivoisi levyn alkavan pyöriä vähän nopeammin. Mutta täysi elämänkuva syntyy vain, kun kaikki ainekset eivät palvele viihtymistä.
Ehkä musiikillisuus on selvimmin se ominaisuus, joka erottaa Bernhardin Beckettistä. Kumpikin on hyvin perillä olemassaolon tyhjyydestä, mutta jos Beckettin monologit ovat mutinaa, Bernhardin on motkotusta joka saattaa häikäistä kyllästymäisillään olevan kuulijan. On poikkeuksellista, että älyllinen etsintä löytää niin puhtaasti subjektiivisen tunnekielen kuin Bernhardilla yhä uudestaan näissä kirjoissa, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi olla äärimmäisen ikävystyttäviä.
Yhdestä asiasta olen Tarja Roinilan kanssa eri mieltä. Kun hän ensin nirsoillen kertoo omasta ambivalentista suhteestaan aforistiikkaan ja heti sen jälkeen sanoo, että tosin Bernhardiltakin löytyy vaikka kuinka monta aforistista kiteytystä huoneentauluiksi, niin huoneentauluja niistä tekee Roinila, ei Bernhard, joka hyvinkin konkreettisesti näyttää, minkälaisesta tunnemönjästä moiset oivalluksen kukkaset nousevat.
Arto Virtanen
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.