Pakkomielteinen parisuhde

Juhani Laulajainen:
Äärettömän hyvä nainen.
Romaani, 238 s.
Like 2009.

Juhani Laulajaisen novellit kertovat ihmisestä enemmän kuin välitämme tietää: julmuudesta, pikkumaisuudesta, ristiriitaisuuksista tekojen ja sanojen välillä. Kokoelmat Erämaan kautta tullut yksinäinen susi (2007) ja Rakkaus – käyttöohje (2008) liikkuvat hienosti tunnetilasta toiseen: puhdasverisestä absurdismista herkkävireisempiin arjenkuvauksiin.

Myös Laulajaisen ensimmäinen romaani Äärettömän hyvä nainen on Laulajaisen novelleista tuttu tragikomedia, jossa perhepiiri toimii julmuuden näyttämönä. Jälleen Laulajainen ymmärtää kirjoittaa ihmistyyppien sijaan ihmisistä puutteineen kaikkineen.

Aika karuja hahmoja romaaniin on piirrettykin. Kyse on perheväkivallasta, kuten niin usein. On äiti, kaikessa uhrautuva. On julma isä ja kotisodan jaloissa rimpuilevat lapset. Ja kuten niin usein, nytkin väkivallalla uhkaa olla moneen sukupolveen ulottuvia seurauksia.

Päähenkilö Toivo joutuu seuraamaan vierestä pakkomielteistä parisuhdetta eikä siksi selviä naissuhteista aikuisiälläkään. Isä tuntuu osoittavan välittämisensäkin lyönneillä. Äiti kärsii ja rakastaa, rakastaa ja kärsii. Mutta miksi hän ei hae apua?

Laulajainen on löytänyt tarinaansa monenlaisia sävyjä. Välillä huumori on lämpimänkarheaa, kuin Aki Kaurismäen elokuvista. Välillä perheen fasadit kaatuvat siihen malliin, ettei Kaurismäki ole sellaiseen sentimentaalisuudeltaan aina ehättänyt.

Hiukan näytelmämaisesti, kohtauksittain etenevä romaani on kaksijakoinen. Toisella puoliskolla kirjan tyylilaji muuttuu lähes täysin. Karhean realismin rinnalle astuu hillitön fabulointi. Samalla ilmenee, ettei äiti ehkä ollutkaan pelkästään korvista vedettävä.

Kerronnallinen kaksijakoisuus kiehtoo ratkaisuna. ”Toinen näytös” tuo tarinaan armollisuutta ja ihmisuskoakin. Kuin kaikki paha olisi ollut satua vain. Sen voi myös lukea väkivallasta kärsivän tai sitä seuraavan henkilön eskapismina: väkivaltaista todellisuutta paetaan usein fantasiamaailmoihin.

Ratkaisu ei kuitenkaan aivan toimi. Osat tuntuvat liiankin erillisiltä. Muutenkin romaanimitta tuntuu Laulajaiselle vaivalloiselta. Hänen novelliensa vetovoima syntyy tiiviistä ja omintakeisesta ilmaisusta. Pitkässä tarinassa hyveet muuttuvat hetkittäin heikkouksiksi. Novellin mittaisina siivuina Laulajaisen kieli ja salavihkainen huumori pääsevät tehokkaammin esiin: nasevuus ei tunnu töksähtävältä vaan iskevältä.

Puutteista huolimatta Äärettömän hyvä nainen on kiinnostava romaani ja saa odottamaan Laulajaisen seuraavia teoksia. Hänestä on kehkeytymässä Uudenkaupungin lahja muulle maalle, seudun murteen ja ihmisten kuvaaja.

Ville Hänninen