Roolirunoa pitkin

Katja Seutu:
Olla elävän sanat.
Tietokirja, 248 s.
SKS 2009.

Vuodesta 1959 vuoteen 1977 Maila Pylkkönen julkaisi kymmenen runokirjaa. Ne osittuvat luontevasti neljään jaksoon. Kahden tavalliskokoelman jälkeen seurasi kolme monologimuotoista roolirunoteosta, näppärästi saatavilla Delfiini-sarjan niteenä Monologit.

Niitä seurasi rosoinen, käsittämättömän omansa lainen ja krouveja ratkaisuja ja sekavia sisältöjä kuohunut kokeilujen ja rajanhämärrysten kausi. Ketään toista raaemmin käy näkyyn se kokeellisuuden ja vastarinnan vaihe, joka näytti kirjallisuuden murskautumisia 1965 ja 1973 välisenä aikana. Arjen ja naiiviuden sisäänajo on kaikkipostmodernein (joka päättyi jo 1973) ja vaikeimmin tutkimuksen ymmärrettävä tapahtuma. Eikä siihen, minkä ymmärrän, Katja Seutu väitöstutkimuksessaan Olla elävän sanat koske. Vaan pitäytyy monologiin, jonka puhuu vanhus ja nainen sairaalasta ja muististaan.

Korostan, että on oikein sanoa mitä Pylkkönen julkaisi: on tietoa, että kirjoituksia oli enemmän. Varsinkin viimeinen sikermä On kesä vain koostuisi niistä yksinkertaisista runoista jotka kustannustoimittaja Hannu Mäkelä homogenisoi poikkeuksellisen koskettavaksi kokoelmaksi. Tästä olisi Pylkkösen ollut mahdollisuus kasvaa arkisuuden, mielisairauden, kansanrunouden virittämässä kentässä outsider-taiteilijaksi omaa, pelottavaa laatuaan. Ja siis hylätty. Paha niin. Mutta hyvä runolle, samastuvalle, maailman syleilevälle tunteelle.

Antoisaa havaintoa Seutu tuottaa orgaanisuudesta: miten jo varhaisimman vaiheen runoissa oli oraana tai vaateena tulevien muoto, henki ja ohjelma. (Ylitulkinta on kyllä, ettei puherunoja ”voi ymmärtää” ilman niitä.) Toinen ja laajempi ansio on runouden 1950–60-luvun taitteen uudelleenarvio. Se ei tunnu ilmaiselta ja ohuelta. Usea unohtunut kiilalainen tekijä nousee hyvin tulkittuna ja kontekstoituna esiin. Ei sen soisi jäävän tähän. Kanonoitu käsitys siitä, mitä oli ensin ”modernismiksi” luultu 50-luku ja sitten ”vaihtoehtoinen” 60-luku ja ”cocooning” 70-luku, voi tulla muuttumaan.

Kielitiede olisi kiellettävä. On helppo ymmärtää, miksi sen omituiset käsitteet ja mukamatemaattinen näennäisvarmuus suovat kypsyysnäytettä tuskailevalle välineistön mielellä tarttua. Kiinnostavia tuloksia ei synny saati erikoisen tosia, vaikka vain 1200-luvun skolastiikkaan verraten. Ei niin ettenkö riemuitsisi ”kertomusetiäisen”, ”nolla-anaforan” ja ”puheaktipronominin” tapaamisesta ja avaamisesta.

Seudun lähteissä on tusina lyriikan aiheista julkaistuja kotimaisen kirjallisuuden väitöstutkimuksia. Olen lukenut ne. Niitä Seutu siteeraaa kohteliaasti. On selvä, että tämä teos kuuluu niiden parhaimmistoon. Mihin väitöskirjoja tarvitaan? Eräiden vähäisten virkapaikkojen täyttämiseen? Ylikangaslainen kanta on, että vain nämä noin 12 henkilöä voivat näissä asioissa lausua ammattitutkijan korokkeelta. Muut väittävät alan harrastelijoina. Sikäli heidän määrittelyvastuunsa on suuri. Eikä kukaan tunnu sitä velvollisuutta täysin rinnoin ottaneen.

Roo Ketvel