Saara etsii itseään

Tuuve Aro:
Yöstä aamuun.
Romaani, 231 s.
WSOY 2009.

Nuori nainen hukkaa sulhasensa kantakapakassaan. Siitä alkaa koko romaanin mittainen maaninen matka kadonneen löytämiseksi. Mikaelin sijasta Saara lopulta löytää itsensä. Siinä ainakin yksi selitys kirjan hieman teennäiselle lopulle ja ylevähkölle nimelle, joka on Sirkka Turkka -sitaatti, Yöstä aamuun.

Miehenetsimisreissu ei Tuuve Aron romaanissa pyri niinkään vertauskuvalliseksi vaelluskertomukseksi kuin romaaniksi suhteen lopettamisesta. Mutkaisen matkan aikana tiet rönsyävät tilannekomiikkaa, absurdeja tilanteita ja tragikomediaa. Oudoimmat ja ulkopuolisimmat elämykset käydään koukkaamassa juna-, bussi- ja jalkapatikkamatkan päässä jossakin Ultima Thulessa.

Tuuve Aron kertoja, tämä miehensä lisäksi myös työnsä menettävä Saara, osaa suunnistaa ja ottaa tilanteen kuin tilanteen tiiviiseen analyysiinsä, hahmottaa sen enimmäkseen nokkelasti ja vähintäänkin surkuhupaisasti, onpa sitten menossa todellinen tragedia tai arkeen liittyvä pikku kummallisuus.

Moni luku voisi toimia itsenäisenä novellina, niistä useassa kerrotaan kokonainen uusi tarina, sivujuoni, johon Saara Mikaelinsa etsimismatkalla poikkeaa.

Jotkut läheisimmistä ystävistä seuraavat sosiaaliselta vaikuttavaa Saaraa lähes läpi tarinan katoamatta mihinkään toisin kuin kaikkein tärkein, tämä Mikael.

Eräs keskeisimmistä ja poikkeuksellisen lämpimästi kuvatuista on Harri-niminen ystävä, jonka Pietari-koiran loppuvaiheet ja hautaaminen routaiseen maahan on koskettavampi kuin konsanaan Mikaelin isoisän, sokean perhokalastaja-Jalmarin, muistotilaisuus.

Näiden kahden eri-ikäisen miehen, Harrin ja Jalmarin, kohdalla mieskuvaukset edustavat kirjan herkintä osastoa. Tosin Jalmariin ja hänen kahluusaappaisiinsa liittyvä, luvusta toiseen jatkuva hienovarainen tilannekomiikka hillitsee lukijan tunteita toisin kuin kohtalo, jonka Tuuve Aro langettaa Harrille ja tämän vanhalle koiralle.

Jopa ajankulku näkyy kirjassa selvimmin Pietari-koiran kohtaloa vierestä ja Jalmarin tarinaa etäältä seurattaessa.

Elokuva-arkisto on kantakapakan, Corona Barin, lisäksi Saaran elämään vaikuttava näyttämö. Baaria ja sen vakioasiakkaita Tuuve Aro kuvailee välistä kuin esittelisi Edward Hopperin maalausta. Saaran ja hänen ystävätärtensä lisäksi tapaamme mustan huumorin täyttämissä kapakkakohtauksissa kaikenlaista outoa väkeä onnettomasta taiteilijanvaimosta lesbopariskuntaan, jonka suudellessa kielilävistykset pitävät hiljaista kilinää, tai pariin hikoilevaan nahkatakkimieheen, joiden imago ei salli takin riisumista.

Ne luvut, joissa keskitytään Mikaelin etsimiseen Lapin talvisessa pimeydessä, eivät edusta kirjan omaleimaisinta antia, vaikka tuo reissu juonen kannalta ratkaiseva onkin. Sen sijaan kaupungillahortoilu kadonneen sulhon jäljillä istuu urbaanin kertojan itseään armahtamattomaan tyyliin eikä muodosta romaaniin uusia sivupolkuja.

Kaisu Mikkola