Kari Saviniemi:
Ultra.
Runoja, runoelmia, s. 47.
Daimon 2009.

Kari Saviniemen Ultra lupaa ”runoja, runoelmia”. Se on paljon kirjalta, joka kattaa alle 30 tekstisivua. Runoelman määritelmää on siis typistämällä venytetty; parempi puhua lyhyistä ja korkeintaan vähän pitemmistä runoista. Myös sanottava on rajattu äärimmilleen, eikä teemoja vatvota ja kierrätetä runosta toiseen.

Kokoelman nimiosasto sijaitsee teoksen ytimessä, kaksi puolentoista sivun mittaista runoa. Keskeinen kuva on sydän, jolla on kaksi toimintoa: sydämellä on asiaa ja se kuuntelee. Ajatus käy keskeislyriikkaan tukeutuvan runoilijan kaksijakoisesta tehtävänmäärittelystä.

Saviniemen keinovalikoima on säilynyt. Runoilijan sisäisen ajatuksenjuoksun simulointi on standardi ja oletusarvo, jonka mukaan tasaista säkeitten jatkumoa syntyy aiheesta kuin aiheesta. Mielenkiintoisia asioita tapahtuu, kun virtaan tulee haitta, särö, halkeama.

Saviniemen runossa tuo haitta on kuva paikalleen juuttuvasta äänilevystä. Kuva konkretisoidaan toistamalla onomatopoeettista sanaa krunks (jonka voi käsittää myös sydämenlyöntien ääneksi). Peruslyyristä virtaa rikkovat hakkaavan lyhyet rivit ja lauseet. Poikkeavia sanoja on muitakin. ”Jokin rasahtaa sisälläsi”, Saviniemi kirjoittaa.

Kokoelman avaa kolmisivuinen ”Kerava, kaukana kaikesta”. Nimi viittaa runoilijan omaan kotipaikkaan, ”tylyyn, harmaaseen ja nukkuvaan” pikkukaupunkiin. Toisaalta se on myös suorasanainen kommentti yli neljä vuosikymmentä runoilijana, kustantajana ja kirjallisuuden monitoimimiehenä toimineen Saviniemen käsitykseen omasta asemastaan kirjallisella kentällä.

Nimi Ultra saa uusia merkityksiä. Äärimmäinen on kaukana, toisin sanoen marginaalissa, mikä on tietysti runouden paikka yleensä. Mutta runosukupolvesta toiseen myös marginaalin määritelmä muuttuu, ja Saviniemi lienee kokenut muutoksista useamman kuin yhden.

Uusien runouksien keskellä Saviniemen ilmaisu on kieltämättä anakronismi, tuulahdus toisesta ajasta. Mutta onko se vika monimuotoisuutta niin hanakasti korostavan valtavirran keskellä? Sitä paitsi ei Saviniemenkään runous ole yhdestä puusta veistettyä, esimerkkinä kirjoituskoneella tehtyjä kuvarunoja sisältävä kokoelma Pilkkuja ja pisaroita (2006). Äänekkään avantgarden parissa kielten ja rekisterien runsaudesta kyllä puhutaan, mutta näyttöjä uupuu. Uskaltaako tätä edes sanoa: esimerkiksi viime vuosina suosittu proosaruno on typografiselta ilmaisultaan tylsä ja muotona äkkiä loppuun ammennettu.