Claes Andersson:
Jokainen sydämeni lyönti.
Merkintöjä elämästäni.
175 s.
Suomentanut Liisa Ryömä.
WSOY 2009.
Jokaisessa sydämeni lyönnissä ei ole kiusaannuttavia kohupaljastuksia. Claes Andersson rakentaa muistelmateoksessaan itseään kuin romaanihenkilöä: harvapiirteisesti, johdonmukaisesti, tyylitellen. Ei niin, että Andersson jättäisi ruman pois. Mutta ei hän sillä herkuttelekaan.
Oikeastaan Andersson kirjoittaa oman henkilönsä neljältä taholta näkyväksi. Hän on 1) romanttis-seksuaalinen, 2) sosiaalinen, 3) taiteellinen ja 4) mielenterveydellinen olento. Sosiaalisen olennon kanssa näyttäisi olevan helpointa. Andersson hoitaa psykiatrisia potilaita (”Minä viihdyin. Kaikkien tragedioiden ja kaiken hulluuden keskellä oli runsaasti huumoria”) ja alkoholisteja, asuu sairaalan vieressä tai kesähuvilassa kymmenen muun perheen kanssa, pelaa jalkapalloa (”Huippupelaajaksi minä olin liian kiltti ja taipuvainen”), näkee yhteiskunnallisia epäkohtia, liukuu politiikkaan. Hän ei kyseenalaista yhteiskunnallista moraaliaan.
Taiteilijan ego ei Anderssonissa pullistele. Hänen ensimmäiset kirjalliset yritelmänsä kustantaja torjuu ”ystävällisesti mutta päättäväisesti”, mikä on noloa, koska Tomin ja Johanin käsikirjoitukset hyväksytään. ”Kateudesta vihreänä minä jatkoin ponnistelujani”, muotoilee Andersson harkitun vaatimattomasti.
Pianistin uraansa kuvatessaan Andersson kertoo ennen muuta romanttis-eroottisesta luonteenlaadustaan. 16-vuotiaana hänet palkattiin ”syntiseen” ravintola Espilään säestämään pianolla stripparia, joka oli verhottu vain saippuakuplin. Strippari keinutteli lanteitaan, lähipöytien miehet konttailivat lattialla puhaltaakseen kuplia pois, Andersson loihti ”kiihottavia tremoloita, bassoklaviatuurin jylinää, nopeita vetoja diskantista bassoon molempien käsien peukaloilla”. Ja haaruksissa kiristi, ainakin pianistilla.
Kauhistavan leveä rotko on sen välillä, miten alakuloisesti ja kiihkeästi Andersson kuvaa halua ja miten karkeasti sen seurauksia. Kun aids saapuu Suomeen, Andersson tietää äkkiä luulotautisen varmuudella, että on saanut tartunnan ja on jo hyppäämässä ikkunasta.
Mielenterveydestä, omastaankin, Andersson kirjoittaa ammattilaisen äänellä. Psykiatriset potilaat eivät paljon hoitohenkilökunnasta eroa, ja monesti lääkäri Andersson on tuntenut olonsa turvallisimmaksi suljetulla osastolla. Omasta peliriippuvuudestaan Andersson tahtoisi kertoa ”kaiken”, mutta tuleekin lausuneeksi vain jotain ylimalkaista ja runollista: ”Huomasin että oli vaikea lopettaa kun oli voittanut. Usein voitin aluksi, jopa monen tuhannen summia, mutta hävisin ne taas pelissä, niin että palasin kotiin persaukisena.”
Jokainen sydämeni lyönti on vilpitön yritys puhua rehellisesti ja muistaa totta. Tietenkään sellainen ei voi onnistua. Teoksessa on myös niitä kohtia, joissa kieli kääntyy juhlapuheeksi. Muilta osin Andersson on kaunis, mistä osakiitos suomentaja Liisa Ryömälle.
Tarja Pulli
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.