Maritta Lintunen:
Heijastus.
Romaani, 232 s.
WSOY 2009.
Jo muutaman sivun lukemisen jälkeen Maritta Lintusen romaanista Heijastus voi nostaa esiin yhden ison eikä kaunokirjallisuudessa ihan tavallisen ansion: sen kerronta on erittäin hallittua, luontevaa ja havainnollista. Romaanin mittaan tulee yhä vain selvemmäksi, että hallittu ansiokkuus ulottuu kerrontateknisesti laveammallekin.
Heijastuksessa keskitytään yhden viikonlopun tapahtumiin Mäntyjärven pikkukaupungissa. Kokonaiskuva niistä syntyy kolmen kertojan näkökulmista. Yksi heistä on matematiikan tutkija Tuomas, joka palaa pitkän ajan jälkeen entiseen kotikaupunkiinsa. Toinen on vanheneva kampaamon pitäjä ja kolmas Tuomaksen entinen tyttöystävä.
Juonikasta Heijastuksessa on sekin, että muuan aloitusjakson kursivoiduista lausahduksista alkaa pikkuhiljaa osoittautua todeksi ja siitä kasvaa romaaniin eräänlainen motto: ”Joskus kaiken takana on vain muutama kriittisellä hetkellä lausuttu sana.” Kun kolme kertojaa katselee viikonlopun tapauksia ja väliin palaa muistoissaan menneisiin aikoihin, alkaa romaaniin hahmottua monimutkainen kertomus muutamista pikkukaupungin asukkaista ja heidän elämästään. Hiljaisen ja melkein idyllisen pikkukaupungin säällisen julkisivun takana piilee salattuja suhteita ja intohimoja, silloisia ja samalla myös nykyisiä, sillä monet vanhat tapaukset ulottavat vaikutuksensa nykyhetkeen saakka.
Matemaattisesti lahjakas Tuomas on lukionkäyntinsä loppuvaiheessa raatanut isänsä puunkuljetusliikkeessä niin rankoin työajoin, että hän on toisinaan nukahdellut tunneilla. Isä on toivonut pojastaan työnsä jatkajaa, vaikka poika haaveilee opiskelusta. Hankalassa tilanteessa Tuomas on saanut rohkaisevaa ja lopulta aivan ratkaisevaa tukea matematiikan opettajalta, joka on huomannut pojan lahjakkuuden. Isä taas on ”muutamalla kriittisellä hetkellä lausutulla sanalla” suistanut poikansa itsemurhan partaalle.
Yllättävän monet muutkin romaanin henkilöt ovat menneisyydessä tulleet joko lausahtaneeksi tai kuulleeksi kriittisellä hetkellä sanoja, joilla on syvät ja pitkät vaikutukset. Vaikka Tuomas on aikoinaan riuhtaissut itsensä irti kotikaupunkinsa elämänmenosta, hän törmää nytkin, pitkän ajan kuluttua, niiden vaikutuksiin – ja päälle päätteeksi saa jälleen kuulla sanoja, jotka rikkovat yhden hänen mielensä tukipylväistä.
Romaanin lukijaa pitää lujasti otteessaan se valpastuttava seikka, että asiat ja niiden suhteet ja vaikutukset paljastuvat hänelle vähin erin. Näin tarkoin hallittu kerrontatekniikka saattaa paikoin tuntua melkein laskelmoidulta, mutta taidokasta se on ja siinä on oma, mielenkiintoa vireänä pitävä viehätyksensä.
Heijastuksen lopussa odottaa vielä romaanin kronologiaan liittyvä yllätys. En ole aivan varma sen tarpeellisuudesta, sillä se tuo mukanaan teokseen oudohkosti mystisen vivahteen. Kyllä tämä hienosti kerrottu tarina olisi ilman sitäkin kantanut vallan hyvin.
Lasse Koskela
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.