Günter Wallraff:
Aus der schönen neuen Welt.
Expeditionen ins Landesinnere
Tietokirja, 336 s.
Kiepenheuer & Witsch 2009.

Saksalainen toimittaja Günter Wallraff on reilut neljä vuosikymmentä kestäneen uransa aikana paljastanut jos jonkinmoisia poliittisia ja yhteiskunnallisia epäkohtia. Väärän identiteetin taakse kätkeytyneenä Wallraff on soluttautunut moniin nimekkäisiin yrityksiin ja seurannut niiden toimintaa lähietäisyydeltä.

1970-luvun lopulla Wallraff pujahti paikallistoimittaja Hans Esserin rooliin ja pääsi tarkastelemaan Saksan suurimman iltapäivälehden Bild-Zeitungin moraalisesti arveluttavia keinoja aitiopaikalta. Eikä Wallraffin vierailu toimituksessa jäänyt ilman seurauksia. Hän osoitti todeksi sen, mitä kai jokainen jo etukäteen aavisti, nimittäin että skandaaleihin erikoistuneessa lööppilehdessä totuus on varsin venyvä käsite.

Myös Wallraffin tutkimusretki turkkilaisten gastarbeitereiden maailmaan 1980-luvun alkupuoliskolla herätti toimittajan kotimaassa suurta kohua. Wallraff sukelsi huonosti saksaa puhuvan Ali Levent Sinirioglun rooliin kahdeksi vuodeksi ja kiersi mustaan peruukkiin ja viiksiin pukeutuneena saksalaisia yrityksiä tarkoituksenaan ottaa selvää, kuinka vierastyöläiset uudessa kotimaassaan elävät ja työskentelevät. Ja ennen kaikkea, millä tavoin heitä saksalaisissa yrityksissä kohdellaan.

Kahden vuoden kokemukset turkkilaisena työläisenä olivat kaikkea muuta kuin positiivisia. Tummahiuksista Alia ei kohdeltu tasavertaisena kollegana eikä myöskään hänen työturvallisuudestaan piitattu. Wallraff kokosi kokemuksensa kirjankansiin ja Ganz unten (suomeksi Pohjalla) nousi Saksan myydyimpien kirjojen joukkoon.

1970- ja 80-luvuilla Günter Wallraff työskenteli kerrassaan uskomattomalla vimmalla – häneltä ilmestyi joka vuosi vähintään yksi uusi teos. 1990-luvun alkupuoliskolla hän hävisi terveydellisistä syistä kymmeneksi vuodeksi julkisuudesta.

Viime vuosina Wallraff on kuitenkin jälleen ollut hyvin aktiivinen. Kolmisen vuotta sitten hän aloitti laajan, modernia työmaailmaa tarkastelevan projektin, ja siinä sivussa hän halusi myös ottaa selvää, miltä tummaihoisen arki tämänpäivän Saksassa näyttää. Hankkeen tulokset on wallraffmaiseen tapaan julkaistu kirjana. Teos ilmestyi viime vuoden lopulla ja kantaa nimeä Aus der schönen neuen Welt. Expeditionen ins Landesinnere.

Kirjan otsikko viittaa Aldous Huxleyn vuonna 1932 ilmestyneeseen romaaniin Uljas uusi maailma. Huxleyn kuvaamat synkät tulevaisuudennäkymät kontrolliyhteiskunnasta ja yksilöllisyyden katoamisesta eivät enää ole viidensadan vuoden päähän sijoitettuja kauhuskenaarioita, vaan monelta osin totisinta totta.

Wallraff keräsi teokseensa vaikutelmia työelämästä callcenterin agenttina ja kauppaketju Lidlille sämpylöitä tuottavan leipomon liukuhihnatyöläisenä. Hän tarkasteli myös saksalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alati kasvavaa ongelmaa, asunnottomien elämää kaduilla. Muutamissa tapauksissa hän turvautui tiedonantajiensa välittämään ensikäden tietoon yrityksistä, joissa mobbaus ja juonittelu kuuluvat päiväjärjestykseen.

Saksassa kohua on herättänyt ennen kaikkea Wallraffin kirjassaan käsittelemä rasismi. Kwami Ogonnoa alias Wallraffia seurasi myös kahden miehen kuvausryhmä, joka tallensi somalialaiseksi muuntautuneen Wallraffin yritykset ottaa osaa arkipäiväisiin toimintoihin. Dokumenttielokuva Schwarz auf weiß tuli elokuvateattereihin samoihin aikoihin Aus der schönen neuen Weltin kanssa.

Wallraff pukeutui tuuheaan peruukkiin, kuviolliseen paitaan ja peitti kasvonsa paksun meikkikerroksen alle. Hän kiersi noin vuoden ajan Saksaa ristiin rastiin ja testasi samalla saksalaisten toleranssikykyä. Pienessä Gummersbachin kaupungissa hän lyöttäytyi pieneen patikkaretkiseurueeseen ja totesi pian, että saksalaiset seniorit halusivat päästä hänestä eroon.

Sama kuvio toistui berliiniläisessä Marzahnin kaupunginosassa, jossa Kwami Ogonno yritti turhaan vuokrata siirtolapuutarhamökkiä. Marzahnilaisen siirtolapuutarhayhteisön puheenjohtaja ei suostunut antamaan tummaihoiselle miehelle edes hakemuslomaketta.

Jokapäiväinen rasismi tuntuu rehottavan myös suvaitsevaisen kaupungin maineessa olevassa Kölnissä. Siellä somalialainen Ogonno halusi vuokrata asunnon. Myös tämä yritys lopahti ihonväriin.

Wallraffin uutuus ei ole kirjallinen mestariteos, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Kirjan tekee lukemisen arvoiseksi se, että se antaa lukijalle havainnollisen kuvan yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Hyvin taantumuksellisesta ja mätäpaiseita sisältävästä yhteiskunnasta, joka ei suinkaan rajoitu pelkästään Saksaan.

Kirjaa lukiessa joutuu kysymään, onko ns. normaalia työsuhdetta, jossa työntekijälle maksetaan vielä kunnon palkkaa, enää olemassakaan.

Jos esimerkiksi leipomoon vielä muutama vuosikymmen sitten kelpuutettiin melkeinpä hakija kuin hakija, nykyään myös sinne töihin pyrkivän täytyy osata myydä itseään. Frank Kimmerleksi muuntautunut Wallraff ainakin tarjosi työvoimaansa leipomon johtajan vaimolle kuin henkensä kaupalla. Hän kehui harrastavansa triathlonia ja olleensa jopa Ironman-kilpailussa. Leipomoon hän ajoi 50 kilometrin pituisen matkan kilpapyörällään. Leipomonjohtajan vaimo oli silti empiväinen. Vasta Wallraffin viimeinen veto – hän lupautui työskentelemään ensimmäiset päivät täysin ilman palkkaa – tuntui vakuuttavan.

Gebr. Weinzehimer Brot GmbH & Co.KG:n leipomossa työntekijät puskevat töitä 7,66 euron tuntipalkalla. Verojen jälkeen käteen jää noin tuhannen euron kuukausipalkka. Perhettä summalla ei elätetä, ja myös yksin elävä joutuu kiristämään vyötään moneen kertaan.

Voisi kuvitella, että näin huonosti palkattu työ on edes varma. Mutta siitä ei ole puhettakaan. Wallraff ei saa allekirjoitettua työsopimusta koko pestinsä aikana. Vaikka leipomon henkilökunta työskentelee alinomaa suuren paineen ja pelon vallassa, kapinahenkeä ei synny. Myös työpaikkatoimikunnan perustaminen tyssää työntekijöiden pelkoon työpaikkansa menettämisestä.

Leipomon työilmapiiri tuo mieleen kapitalismin alkuvaiheet, jolloin työläisiä kohdeltiin kuin karjaa. Mutta ilmeisesti työvoimatoimistojen pitkät jonot mahdollistavat alistamisen ja hyväksikäytön.

Kuvaavaa on myös se, että leipomossa työskentelevien työturvallisuus on täysin retuperällä. Paistouunin kuumuudesta vääntyneet uunipellit aiheuttavat vähän väliä ongelmia ja haavereita, silti uusiin pelteihin ei investoida. Liukuhihnatyöläiset kun ovat halvempia kuin uudet pellit.

Maarit Lukkarinen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2010.