Anne Hänninen:
Surusidonta.
Runoja, 100 s.
WSOY 2009.

Anne Hänninen:
Eletyn valo.
Valitut runot 1978–2005.
443 s.
WSOY 2008.

Uudessa kokoelmassaan Surusidonta Anne Hännisellä on filmi. Kun filmi putoaa veteen, kuvat katoavat. ”Mitä ketään kiinnostavat elämäni kuvat, / siintää jo aika ennen kuvia ? / tyhjyyksien reunoilta / tuntematon kehkeytyy näkyväksi.”

Hänninen on monellakin tavalla suuri kuvarunoilija. Hänen runojensa ydin ei ole näppärissä kielijipoissa tai jännittävissä rakenteissa vaan vahvoissa kuvissa. Usein kuvat heitetään lukijan eteen kokonaan ilman predikaattia. Siinä ne vain ovat kuin kuvat filmillä tai muistikortilla, ja niitä katsoessa ei oikeastaan välitä ajatella, mistä ne siihen tulivat, lumoutuu vain niiden hehkusta.

Valittujen runojen esipuheessa Hänninen sanoo itse: ”Yli kolmekymmentä vuotta tuntuu silmänräpäykseltä, kiertyy, tiivistyy; on läsnä yhä kaikessa ja nyt. Kahlatessani runouteni lävitse olen löytänyt sieltä elämäkertani.” Näin epäilemättä käy jokaiselle runoilijalle, paitsi muutamalle postmodernille. Elämä näkyy, kun kahlaa tekstissään. Onneksi me lukijat emme sitä näe.

Hännisen lyriikka on vuosikymmenten myötä hioutunut muodoltaan ja kirkastunut ajatukseltaan merkittävästi. Nuoruuden kokoelmien kiihkoisa huudahtelevuus ja kohtalaisen raskas välimerkkien käyttö (huutomerkkejä, kaksoispisteitä, puolipisteitä, ajatusviivoja, kysymysmerkkejä) on vähentynyt ja äänessä on nyt enemmän toteavaa surumieltä. Hallitsevaan ironiaan Hännisellä ei ole koskaan ollut taipumusta. Hänen runominänsä on vilpittömän murheellinen, ryöpsähtelevä, haltioitunut, epätoivoinen, mitä milloinkin. Tässä suojaamattomassa tunteikkuudessa on Hännisen runojen voima.
Ellei sitten tämä ole ironiaa:

“En suosittele itseäni kenellekään!” hän sanoi.
Yksinäisyys pukee häntä, voimme ihailla
viileää hohdetta etäältä.

Yksinäisyys lienee Hännisen (ja kukaties muunkin) runouden keskeisin olotila. Harvassa runossa on sinää, on minä vain. Kun sinä on, hän kävelee tahallaan liian lujaa ja minä horjuu mukana väärissä kengissä. Ja kun sinä ja minä katsovat samaa merta, sinän mieli on silti eri merissä. Joskus sinä kaipaa naistaan, joka ”viiltelee itseään jossain”. Jokainen lintu on ”heitetty omilleen”, ilmaan, ja siellä ne kohtaavat, jos kohtaavat.

Surusidonta on Hännisen parhaita runokokoelmia, ellei peräti paras. Siinä Hännisen tuotannon halki kulkevat kukat sidotaan seppeleeksi. Seppele ei ole vain kuoleman kuva. Se kuljettaa lapsuuteenkin, kun tehtiin kukkaseppeleitä ja päästettiin ne puroon. Puroon lasketut seppeleet tarttuvat rantaan, hääkukat ehtii asetella hiuksiin ja kutoa muutaman kankaan, sitten on elämä mennyt. Minä tietää olevansa sidottu kimppu ”jotain” ja poikki. Uhmakkaasti hän sitoo katkennutta kimppua, suruseppelettä, ja haluaa elää. Vaikka Surusidonta on tietystä kulmasta lukien lohduton, kuolema on hännisläisessä maailmassa kuitenkin myös paluu elämän alkuun, filmin ulkopuolelle, puhdistautuminen. ”Tai kuin kiedottaisiin haavojen päälle / puhtaat siteet.” Kun vanha mies kuljettaa tyttöä veneellä jonnekin, tytön silmät ovat nuoret ja vanhat.

Hännisen runouden luontosuhteesta ja mystisistä ulottuvuuksista on kirjoitettu sen verran hokemallisesti ja ympäripyöreästi, etten ymmärrä niistä väitetyn mitään. Eläimille Hännisellä käy usein huonosti. Surusidonnassa siili ”luuskaantuu” ja pihakuuseen syntyneet linnut roikkuvat nyt naapurin lintuansoissa. Tässä sopii nähdä maailmankuvaa: ihminen ei osaa olla tuhoamatta pieniä, hauraita elämiä(än). Mutta kasvit ovat elinvoimaisia, leviävät, leimuavat ja ovat kaikkinensa villejä ja vahvoja.

Eräässä runossa rukiiseen kiinnitetään juhannusyönä punainen lanka. Jos korsi kasvaisi muita korkeammaksi, toiveet toteutuisivat. Miten monta lankaa peltoon pannaankin, ei sieltä yksittäistä toivetta erota:

Lanka heilui pellossa, mutta kuin sotaan
menneen nauha.
Korkea sato, langat hävinneet
tuuleen.

Hännisen nuoruuden intohimoinen rynnistely, haltioituminen, ehdottomuus ja huudahtelu tuovat hetkittäin mieleeni Edith Södergranin samat piirteet. Myöhäistuotannon vivahteet ovat jo niin monet, että näen sivuilla vilahduksen jopa Mirkka Rekolasta – en rakenteissa vaan kuvissa. Sekä Hännisellä että Rekolalla on vahvaa viehtymystä itäisten filosofioiden kuvastoihin. Hännisen kukkaseppeleessä voi nähdä mandalankin. Rekolan kukissa kehä kuitenkin tavalla tai toisella murtuu ja avautuu ja niin siltä vapautuu, eikä lintuja ammuta vaan ne vain nousevat painottomina ylöspäin. Hännisen lyriikassa näen enemmän synkkiä virtauksia, itsemurhanaurukin kuullaan. Mutta ehkä tuho on Shivan tanssia:

Mandalan hiekka, väriloistoiset kuviot:
aurinko, vesi, kukkahehkuiset
puutarhakutsut,
tuhkaan kasvaneet puutarhat.
Autiomaan siemenistä.
Luotu luodaan pois, ja taas luodaan
näkyviin, juhlapöydät hävitykselle,
muutoksen hiekassa.

Hännisen tuotannolle on tyypillistä tietynlainen muistiinpanomaisuus. Paikka paikoin runot ovat kuin luonnoslehtiöstä olisi repäisty sivu. Sitä voi pitää viehättävänä tai rasittavana piirteenä. Jollakin merkillisellä tavalla se tuntuu kuuluvan Hännisen lyyrikonlaatuun ja tuovan runoja lukijaa lähemmäs niin.

Myöhemmin Hännisen tuotantoon ilmestyy nainen. Vaikka yhdessä runossa miehillä onkin hiuksillaan tammenlehväseppeleet ja naisilla ketokukkia, ei Hänninen tunnu olevan ensisijaisen kiinnostunut naisen yhteiskunnallisesta asemasta ja suhteesta mieheen. Pikemmin nainen on mytologinen olento: vedessä, kukissa ja aikakausissa kahlaava hedelmällisyyden kuva, elämän antaja.

On hienoa, että Anne Hännisen tuotannosta on julkaistu valittujen runojen kokoelma. Runoilija ei ole vain yksittäiset teoksensa vaan myös se matka, jonka on kulkenut. Hänninen näyttäisi olevan niitä runoilijoita, jotka eivät vanhemmiten ehdy. Malja sille. Tai ehkä olisi paikallaan ojentaa hehkuvia kukkia, kimpussa tai seppeleessä.

Tarja Pulli

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.