Salman Rushdie:
Firenzen lumoojatar.
Romaani, 382 s.
Suomentanut Arto Häilä.
WSOY 2010.

Intialainen mogulikeisari Akbar hallitsee valtakuntaansa isällisen lempeästi, nauttii hyvistä väittelyistä ja vierailee säännöllisesti haaremissaan. Sitten eräänä päivänä salaperäinen muukalainen saapuu palatsiin ja avaa Pandoran lippaan.

Kyllä, Salman Rushdien uusi teos on kirjailijan ensimmäinen historiallinen romaani. Sen keskeisin tapahtumapaikka 1500-luvun lopulla eläneen Akbarin hovi, jossa monenlaiset juonittelut, tarinat, huhut ja kummitukset risteilevät. Muslimikeisari Akbar jäi historiankirjoihin uudistusmielisyytensä ja uskonnollisen suvaitsevuutensa ansiosta. Hänen kaudellaan mogulien hallinnoimasta alueesta tuli aikansa suurin ja keskittynein valtakunta.

Hovin näennäinen auvo kuitenkin järkkyy, kun Euroopasta saakka matkannut muukalainen kietoo keisarin pauloihinsa ja pinnanalaiset jännitteet alkavat realisoitua. Kun vääräuskoinen ulkomaalainen vielä väittää tietävänsä kadonneen prinsessan kohtalon, silmukka monen kaulalla alkaa tuntua ahtaalta.

Rushdiemaisen rehevästi rönsyävän tarinan muissa lonkeroissa liikutaan renessanssin iloihin heränneessä Firenzessä ja soditaan Istanbulissa ottomaaneja vastaan. Romaani sijoittuu löytöretkien epookkiin, jolloin koko todellisuus piirrettiin uudelleen. Vanhan maailmankuvan hajoaminen synnyttää teoksessa karnevaalin, josta Rushdie ottaa kaiken irti.

Lihan himot ja vallanhalu ajavat ihmisiä niin Euroopassa kuin Intiassakin. Ja kummassakin ihminen kompastuu viimekädessä omiin illuusioihinsa.

Teoksen leikkaa ajatus maailmasta, jossa tosi ja kuviteltu eivät sulje toisiaan pois. Mikä tahansa tarina voi olla totta, jos sen esittää tarpeeksi taitavasti. Romaanin henkilöt toteuttavat dogmia kasaamalla vimmaisesti sisäisiä kertomuksia toistensa päälle, mikä tekee lukemisesta välillä salapoliisintyötä. Teoksen Akbar on keisari, jolla on kaapissaan useammatkin uudet vaatteet.

Toisin sanoen Firenzen lumoojattaressa ovat mukana kaikki kirjailijan tutut maneerit: maagiset juonenkäänteet, mahtailevat kielikuvat, vyyhteytyvä kerronta ja kohtaloa uhmaava rakkaustarina. Melodraama sekoittuu groteskiin edelleen tavalla, jonka vain Rushdie osaa.

Silti on pakko myöntää, että itse tarina ei nouse täysin siivilleen. Juonellisen painovoiman puutteessa kirjan kummallisuudet tahtovat jäädä irralleen roikkumaan. Kuviteltu kuningatar tai tauluunsa paennut taiteilija maistuvat liiaksi pelkiltä ”ihmeiltä”.

Rushdien edellinen romaani Shalimar, ilveilijä (2005, suom. 2006) oli tässä suhteessa tasapainoisempi kokonaisuus. Se on huikea, psykologisesti motivoitu jännitysnäytelmä, johon kirjallinen yliampuminen tuo vain lisää emotionaalista hehkua.

Firenzen lumoojattaressa kerronnan kakofonia ei oikein sula yhdeksi partituuriksi. Paatuneenkin Rushdie-fanin on tunnustettava, että Bombayn taikuri on pystynyt parempaakin.

Tero Tähtinen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.