Asko Sahlberg:
He.
Romaani, 120 s.
WSOY 2010.
Asko Sahlberg tempaa faulknerilaiset, Syvän Etelän sukukartanot ja shakespearelaiset skottilinnat Pohjanmaan rannikkoseudulle, Suomen sodan 1808–09 jälkimaininkeihin. Suuruudenhullu keskustelu maailmankirjallisuuden pitkien iltojen istujien kanssa viehättää.
Toisaalta Sahlberg säväyttää myös ihmisen kokoisuudellaan. Pienoisromaani koostuu proosapaloista, näytelmällisesti yhteen kudotuista monologin sirpaleista. He muistuttaakin Kristina Carlsonin 1870-luvun kuvausten pelkistettyä, näkökulmia vaihtelevaa moniäänisyyttä. Kansallismuseon rekvisiittaa ja talous- ja sosiaalihistorian luentoja ei tarvita, ihmisten välisessä draamassa on kylliksi.
On peltojen autius, metsien pahaenteisyys, sisäänpäin huohottava kylä ja kuihtuneet unelmat. Emäntä on ”huusholliin heitetty”, riuhtaistu nuoruutensa Turusta sairastelevan isännän vaimoksi ja myöhemmin leskeksi. Veljeksistä nuorempi, Erik, saattaa pelinhimossaan kotitilan vasaran alle. Vanhempi, Henrik, on elänyt kellariloukkolaisena yli-ihmisenä Pietarissa. Kunnes edessä on kotiinpaluu ja yhteentörmäys.
Pikkuveli taisteli Ruotsin kuninkaan joukoissa, isoveli Venäjän keisarin. Naapuritalon Anna on heilastellut Henrikin kanssa, mutta päätynyt Erikille. Anna on ennalta määrätyn murhenäytelmän harvoja maltin ja suhteellisuudentajun ääniä. Toinen on Muonamies, viaton, valheen synnistä vapaa ukko, siis shakespearelainen todenpuhuja.
Sodan ja rakkauden erottamista veljeksistä veijaritarinoi Kaiho Nieminen teoksessaan Paavo ja Simo Kallioisen Suomen sota (2003). Hulttioveljekset paiskaavat vihollisuuksien loputtua kättä, Pietarin ja Tukholman herrat ovat jossain käsittämättömän kaukana. Sahlbergin talollisten kitkerissä puheissa taas lomittuvat yksilö- ja valtiotason petokset.
Henrik ja Erik mittailevat toisiaan, pelinappuloita siirtelee todellisuudessa Mauri, kitukasvuinen ”puoliolento”, palvelijan ja elätin välimaille alennettu serkku. Erikin yksityinen Sodoma ja Gomorra, portot ja pelikortit, merkitsevät Maurille luvattua maata: mahdollisuutta kiepauttaa talollisten ja palvelusväen suhteet ympäri.
Sahlberg on tuonut kirjallisuutemme ”sisäsiistin serviettienpyörittelyn” keskelle särmää, intohimoa ja ääniä marginaalista. Välillä Göteborg-synkistely tosin ehti muodostua tavaramerkiksi. Kiinnostavinta Sahlbergia ovatkin pienoisromaani-irtiotot: kehitysvammaisen tajuntaan sukeltava Höyhen (2002), jatkosodan Helsinkiin sijoittuva Yhdyntä (2005)ja nyt He.
Mukana on turhaakin vastatuulten ryöpytystä, veren kuohahtelua ja nilkkojen kylmäystä. Kruununvoudin ääni kuulostaa siltä, ”kuin puristettaisiin sanoja vyyhdiksi kietoutuneiden matojen lomitse.” Muuten hiottu ja hallittu teos sortuu välillä mahtipontisen arkaistiseen sanapullisteluun.
Ehkä uhon överiksi vetäminen on tarkoituksellista. Kuten joskus ennenkin, mustanpuhuva eksistentialisti Sahlberg jättää lukijaa kieputtavaan loppuun toivon, ”huomiset huutamaan”. Suuruus voi olla tappion myöntämisessä, vapautus häviössä ja mierontiessä.
Jani Saxell
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.