Pekka Jäntti:
Houdinin uni.
Runoja, 92 s.
Teos 2010.

Linnut ovat turhautuneet olemaan lintuja ja rukoilevat pääsevänsä kaloiksi. Pekka Jäntin esikoiskokoelmassa Houdinin uni esiintyy olentoja, jotka haluavat olla muuta kuin ovat ja päästä jonkin kahleista.

Näkyvissä on jotain vastahakoista ja itseensä kääntyvää. Kuin maailma alkaisi juuri tapahtua, mutta vielä pitäisi sulkea silmät. Puhutaan paljon illuusioista ja unista. Kokoelman hahmot kaipaavat toista todellisuutta mutta elävät jo siinä kuvitelmineen. Itse Houdini toteaa: ”oikeastaan minua kiinnostavat vain ovet.”

Jäntin lauseissa on määrätietoisuutta ja omalaatuista kauneutta. Teos tavoittelee kuvaa inhimillisyydestä, maailman kokemisesta, ja jonkinlaista synteesiä nykyhetkestäkin. Runot ”Tämä metsä”, ”Tuo metsä” ja ”Se metsä” esittävät vieraantumisen ja esineistymisen lyhyen historian. Sävy vaihtelee kyynisestä melankoliseen: ”Yksitoikkoinen puu. Selitä tuo puu! Tyylitön” ja ”Joku heittää metsää kävyllä. Tai ei heitä, mutta uhkailee heittävänsä”.

Runot etenevät usein analogioina ja rinnastuksina. Lauseet kertautuvat ja runo peilautuu itseensä. Samanmuotoisissa lauseissa vain kokija tai kohde vaihtuu; nimirunossa joukko olentoja jättää kukin oman vesielementtinsä, kukin omalla tavallaan merkityksellisesti. Muotona analogiat synnyttävät rytmiä ja jäntevyyttä. Sisältönä ne kertovat maailman jäsentämisestä ja paikallaan pysymättömyydestä. Pieni näkökulmanvaihdos muuttaa kaiken, tai pelkkä toisto: olenko varma totuudestani, nyt kun sanon sen uudestaan? Osa runoista on rakennettu typografisesti tanssiviksi, varsin onnistuneesti.

Pisimmissä proosarunoissa ilmaisu seuraa toistaan kuin kilpailussa: ”Valoa pummaava tunneli. Halvaantumisensa jälkeen erinomainen miimikko. Kaoottisen sisäavaruuden kosminen peilipallo.” Mistä löytyy seuraava paradoksi, miten määreiden vääntöä voisi vielä lisätä? Entä mitä jää käteen esimerkiksi jo ensimmäisen runon runsaudesta? Se loppuu kirjainleikkiin, joka on vitsikäs antikliimaksi mutta silti väite maailmasta: ”Pa®h(a)immillaan mykkä kuin maailman ydin”. Ehkä koko runon massan tarkoitus on häkellyttävästi kaatua tämän lopun niskaan.

Pisimmälle metodi viedään kahdeksansivuisessa ”Hypnoosissa”. Siinä toisiaan seuraavat käskyt kuvitella mahdottomia, huvittavia ja liikuttavia asioita. Jotkut liputtavat huonoa makua ja latteutta: ”Kuvittele Äiti Amma ruoskimassa Dalai-lamaa keskiaikaisessa, tuulen tuivertamassa linnasssa.” Monet seisoisivat itsekseenkin aforismeina: ”Kuvittele uusien tunteiden maailmannäyttely.”

Vaikka kuvitteluhypnoosin läpi lukeminen vaatii keskittymistä, erityistä huomioita pitäisi kiinnittää sen alkuun ja loppuun. Aluksi suljetaan asteittain maailma ja toiset ihmiset tajunnasta, lopuksi taas avataan, ja toisten tullessa näkyviin heitä lohdutetaan ja kannustetaan: ”Avaa hengenpelastajan silmät nähdä ihmeellistä, ihanteetonta.” Puhdistunut kokija jaksaa nyt ottaa maailman ja toiset sellaisinaan.

Pauliina Haasjoki

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.