Riikka Ala-Harja:
Kanaria.
Romaani, 179 s.
WSOY 2009.

Riikka Ala-Harjan uusi romaani Kanaria on letkeä ja rento teos. Se kertoo Kanariansaarille muuttaneista suomalaisista, joilla kullakin on syynsä muuttoon. Vähän omituisia he kaikki ovat. Jori Nyman on suomalaistelakan konkurssiin johtanut johtaja, nyttemmin eläkeläinen. Hän johtaa nyt Gran Kanarian suomalaista seurakuntaa, ja muistaa aina kertoa sen kaikille. Hänen intohimonaan on teettää matala teräksinen uima-allas. Semmoinen pitää saada, sillä Nyman ei osaa uida.

Vanhaa allasta lentää teräksellä vuoraamaan Mikko, entinen telakan työntekijä, jonka Nyman on ottanut jonkinlaiseksi suojatikseen. Mikon intohimona on suunnitella maailman paras tuoli, sellainen johon istuuduttuaan tajuaa heti, että tässä on maailman paras tuoli. Pastori Taru Holm taas on eronnut miehestään, jättänyt pienen tyttärensä Nastolaan ja tullut Kanarialle talvipapiksi.

Nymanin kauneusaistiin vetoaa teräksisen altaan lisäksi myös Dior, malilainen sorja tyttö, joka on naitu Espanjaan vanhan ja läskistyneen Luisin vaimoksi. Dior siivoaa Nymanin jo ennestäänkin siistiä huushollia, mutta tärkeintä on, että työnantaja saa katsella häntä kumartuilemassa lattian puhtaanapitoon ja elätellä toiveita, joita fantasioiksi sanotaan.

Romaanin arkisesti jutusteleva juonenkuljetus saa hiukan erikoisen lisän, kun allasta teräksellä vuoraava Mikko ryhtyy puheisiin Nymanin vaimon Siljan kanssa. Silja on tehnyt pitkän uran juoppona, voimakkaasti parfyymilta tuoksuvana kotirouvana, vaikka hänenkin intohimonsa olisi ollut suunnitella huonekaluja. Siitä intohimosta Nyman on vieroittanut vaimonsa perheväkivallalla. Yhdessä Mikon kanssa Silja jatkaa ginin juontia ja huonekalutuoteperheen suunnittelua. Erikoinen lisä aiheutuu siitä, että Silja on kuollut jo muutama vuosi sitten. No, sellaista on fiktio; eihän eteläisessä Hämeessä ole Jukolan taloa, mutta Kiven Seitsemässä veljeksessä on.

Ala-Harja on tehnyt suoraviivaisen kerrontateknisen ratkaisun: ns. hän-kerronta vaihtuu varoittamatta minäkerronnaksi. Ratkaisu kuulosta riskialttiilta, mutta niinpä vain näyttää toimivan ihan hyvin. Toinen radikaali ratkaisu on täyttää lyhyt luku peräkkäisillä, eri henkilöitä ja miljöötä kuvaavilla havainnoilla, vähän niin kuin ”samaan aikaa toisaalla”.

Kanaria ei ehkä sukella sanataiteen syväluotaavalla ja luovan nerollisuuden viisaudella tosiolevaisen metafyysiseen olemukseen, mutta eipä se sinne tavoittelekaan. Onpahan vain kepeästi hirtehinen ja paikoin hauska romaani suomalaisista Kanarialla.

Rento ote ulottuu myös miljöön kuvaamiseen: ”Palmut ja perseet heiluvat rannalla. Dyyneillä tyhjät vesipullot kierivät tuulen mukana ja nudistit kulkevat tarkasti merkityllä alueella.” Globaalia ajankuvaa tämäkin.

Lasse Koskela

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.