Melania G. Mazzucco:
Mestarin tunnustukset.
Romaani, 514 s.
Suomentanut Taru Nyström Abeille.
Avain 2009.

Perinteinen taiteilijaromaani kertoo joko yhteiskuntaa uhmaavasta epäsovinnaisesta yksilöstä tai kaikille tutuista intohimoista, joita taiteilijasielu kuvastaa jotenkin palavammin. Tintorettosta (1518–1594), venetsialaista tyyliä kohti barokkia saattaneesta maalarista, on Melania G. Mazzuccolle jäänyt käteen lähinnä jälkimmäinen vaihtoehto.

Aikalaislähteissä Tintoretto muistetaan hymyttömänä työnarkomaanina, jolla nopean rahan houkutusten vuoksi oli kolme pensseliä: kultainen, hopeinen ja rautainen. Kuriositeettina mainitaan tytär, jota isä kuljetti jo varhain studioonsa ja joka musiikillisten taitojen ohella oppi itsekin päteväksi muotokuvamaalariksi.

Mestarin tunnustusten suuri rakkaustarina onkin isän rakkaus. Tintoretto haluaa pelastaa aviottomana syntyneen Mariettan perinnöttömyydeltä välittämällä tälle oman Jumalan lahjansa. Näin tragedian enteen muodostaa rakkauden ihannekuvan muokkaaminen rakastetun oman persoonan kustannuksella.

Romaanin mittaan Mazzucco vahvistaa teemaa mainitsemalla Tintoretton pojista rakkaimmaksi hulivilin, jota aherrus tehdasmaisessa studiossa ei kiinnosta. Etäisempi on nöyrä Domenico, jonka taidehistoria tuntee pätevänä jäljittelijänä. Marietta on isälleen idean ruumiillistuma, jossa Tintoretton ”oman kipinän” pitäisi jäädä ikuisesti hehkumaan. Mutta pelkkää tuhkaahan kuoleva ihminen lopulta maistaa.

Kuolinvuoteelta ja vähän sen takaa kerrottu romaani tunnustaa tappion jo ensimmäisessä luvussa, vaikka Tintoretton mea culpa kuulostaisikin hieman Othellon viimeiseltä mahtailulta. Turhamainen yksilö haluaa olla synneissään suuri ja pitää samalla Jumalaa yksityisenä puhekumppaninaan:

”Voi, myönnän kyllä, että olen ollut ylimielinen, omahyväinen ja epärehellinen öykkäri, kärsimätön ja kiihkomielinen valehtelija sekä levoton ja mustasukkainen rettelöitsijä. Elämäni on ollut siveetöntä, lihallista ja yletöntä.”

Itse asiassa jonkun da Vincin tai Caravaggion mittapuulla Tintoretto eli hyvinkin siveellisen ja tylsän elämän. Tutumpia Mazzuccun kuvaamat sosiaaliset paineet ja suuren isän lapsiinsa langettama varjo ovat monista modernin keskiluokan kuvauksista.

Ylenpalttisten historiallisen elokuvien tapaan Mestarin tunnustuksissa on yksityiskohtia kuin postimyyntiluettelossa. Oi, opulenza! Mazzuccon Tintoretto ei kuitenkaan ole sen rinnalla valmis tunnustamaan ihmisen pienuutta, vaan puhuu melkein loppuun saakka ”suuresta tehtävästään”.

Tai miten lienee. Romaanin päättävä ”Exitus” voisi olla ylimpien parnassojen vaihtumista levolliseen puutarhaan, mutta ainakaan kirjansa markkinointikiertueilla Mazzucco ei enää tällaiseen nöyryyteen langennut. Pikemminkin rakkaaksi käynyttä aihetta suurenneltiin Tizianin ja kenen tahansa yli, joten vielä ”kipinän” sammuttua ainakin kilpailuhenki ja turhamaisuus ovat taiteessa ikuista.

Putte Wilhelmsson

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.