Juha Seppälä:
Takla Makan.
Kaksi kertomusta,148 s.
WSOY 2010.

Juha Seppälän uusi pieni kirja houkuttelee aloittamaan yleistyksellä: suomalaisessa kirjallisuudessa on pitkät perinteet sillä, että miehet kirjoittavat miehenä olemisesta jonakin suurin piirtein sellaisena eksistentiaalisena kokemuksena, jossa tämä selvästikin heikompi astia kantaa kussakin elämäntilanteessa harteillaan koko olemassaolon taakkaa: elämä tuntuu kahleelta, joka on kytketty elämääkin raskaampaan miehenrooliin.

Takla Makan sisältää kaksi kertomusta, joista varsinkin ensimmäinen, nimikertomus, on tunnoiltaan niin monesti aiemmin luetun makuinen, että kirjailija joutuu sanottavaansa vakuutellakseen sanomaan samat asiat vielä monta kertaa uudestaan; tarina ei tällä tekniikalla tahdo kulkea mihinkään. Uuvuttava on jo kirjan ensimmäinen sivu, jonka minäkertoja toteaa, ettei hän näytä Marlon Brandolta Pariisissa, mutta jää silti tuijottamaan peilikuvaansa lumoutuneena kuin Narkissos vanhana. Kertomuksen olennaisen sisällön voisikin kuitata Juha Watt Vainion laulun sanoilla ”Sen näkee peilistä / on kaikki eilistä” ja ”Sen näkee naamasta / kun lakkaa saamasta”, mutta kirjailija suo kertomuksensa miehelle vielä eräänlaisen viimeisen tangon hiukan Hannu Ahon Saaraa (pikemmin kuin Maria Schneideria) muistuttavan naisen kanssa.

Seppälän vuonna 1988 ilmestynyt kolmas kirja Silta, sekin kahdesta kertomuksesta koostuva, sai minut luonnehtimaan häntä minimalistiksi, joka ”kertoo suuria asioita pienin keinoin”. Kertojanääni on edelleen pidättyväinen, mutta nyt ei enää tee mieli puhua minimalismista; vaikka kirjassa on vähän sivuja ja sivuilla harvakseltaan tekstiä, varsinkin nimikertomuksessaan Seppälä käyttää paljon toistoa lähes itsestäänselvyyksiltä tuntuvien asioiden kirjaamiseen.

Toinen kertomus ”Ristin tie” onkin onneksi tiiviimpi, niukemmin keinoin tehty ja sisällöltään lähes huomaamattomasti avartuva.

Seppälän voisi melkein kuvitella Martti Joenpolven reinkarnaatioksi, elleivät he eläisi samassa ajassa. Synkistely on kummallakin verissä, ja illuusiottoman karu tapa tarkastella maailmaa, ts. miehen osaa maailmassa, on heillä molemmilla tuottanut paljon hyvääkin proosaa. Mutta joissakin kohdin se, siis kielteinen elämänkuva, lähes nihilismi, on alkanut tuntua roolilta, asennepanssarilta, ja lopulta, esimerkiksi Joenpolven reilun kymmenen vuoden takaisessa Kerrotussa elämässä ja Seppälän nimikertomuksessa, asenteiden luomalta umpikujalta, josta on vaikea päästä takaisin leimautumattomampaan miehenä olemiseen. Yhteistä Joenpolvelle ja Seppälälle on tylyn lakoninen, lähes spastisesti vapautuneen tunteen kieltävä lause, ja myös tarve peittää tekstipinnan alla vaanivaa tyhjyyttä aforistisilla tai metafyysisen henkevillä kiteytyksillä.

En ole varma, missä määrin Seppälän kiteytykset on tarkoitettu kvasifilosofisen minäpohdiskelun tietoiseksi ironisoinniksi, mutta ainakin ”Takla Makanissa” nämä lauseet kiertävät tuskastuttavasti samoja yhä ahtaammiksi käyviä ympyröitä eivätkä avaa ikkunoita juuri mihinkään suuntaan.

Sanonnan näennäisen lakonisuuden ei sitä paitsi pidä antaa hämätä. Varsinkin ensimmäisessä kertomuksessa lakonisen ja pateettisen raja käy epäselväksi; resignaatiota kuvataan jopa mahtipontisen juhlallisesti.

Kovin teoreettiseksi pelkistetyn nimikertomuksen minä on syöpään sairastuttuaan antanut eron pitkäaikaiselle aviopuolisolleen ja muuttanut maaseutukaupunkiin potemaan loppuaikojensa tyhjyyttä. Kun samantapaiselle yksinäiselle sivuraiteelle ohjautunut vanha ystävä, ainoa tuttu uudessa ympäristössä, tekee itsemurhan, se ei kertomuksen päähenkilöä hetkauta. Vaimoa hän ei osaa vihata, rakastaa tai muistella, ei tuntea tätä kohtaan enää mitään muutakaan, ja pitkä avioliittokin näyttää vain elämättömältä jaksolta hänen elämässään. Onneksi edes sairaus tuntuu hetkittäin todelliselta. Haluaisin sanoa, että aloituskertomus ”Takla Makan” on lukijallekin varsinainen ristin tie, ja ”Ristin tiessä” päähenkilö onneksi ottaa sen ristin omille harteilleen.

Seppälän teoksissa nainen jää arvoitukseksi ja miehelle miehen mitan edes joltisenkin kunniakas täyttäminen on elämäntehtävä, josta usein on seurauksena yksinäisyys, tyhjyys ja elämänkarvauden tunne. Fysiikan mysteereistä kiinnostuneelle kirjailijalle mies on mitattavissa oleva suure.

Jossakin aiemmassa Seppälän teoksessa minä- henkilö vertasi omaa kaluaan naisystävänsä dildoon ja totesi, että ensin mainittu on tyvestään paksumpi. Kun ”Ristin tien” minä näkee ensimmäistä kertaa ristin, joka hänen olisi otettava pitkäperjantaina harteilleen, se tuo hänen mieleensä kolossaalisen dildon. Kun nuori tyttö tarjoaa vanhalle miehelle ”Takla Makanissa” oraalista seksiä, sanotaan ”Tyttö kumartui ja otti raadon suuhunsa.” Kun sama mies sitten otaksuu, että ”elämän viimeinen yhdyntä on yhtä surkea kuin ensimmäinen”, tekee mieli ehdottaa lisäystä ”ja kaikki siinä välissä olevat”, sillä tuskin mittaamalla mistään kovin hyvää tulee.

Ehkä Seppälä haluaa väittää vanhenevan miehen olevan seksuaalisesti infantiilimpi kuin tämä ehkä todellisuudessa olisikaan. Jokin porttikongin kokoista vulvaansa kaksin käsin levittävä sheela-na-gig-figuuri voi kuusitoistavuotiaasta tuntua ahdistavan kiihottavalta, mutta kuusikymppisen moinen ruma kuvatus jättää kai melko välinpitämättömäksi.

Ristin tie” on paitsi muodoltaan avoimempi myös keskitetympi kuin ”Takla Makan”. Siinä korostuu vielä yksi Joenpolven kanssa yhteinen taito, kyky jättää lakonisten rivien väliin aukkoja, joita lukijan on kyettävä täydentämään. Seppälä pyrkii edelleen häiritsemään ja provosoimaankin lukijaa, mutta paikoin hän tekee sen kovin yleisesti häiritseviksi sovituin keinoin:

”Kun Jeesus kuoli ristillä, hän luultavasti laski alleen. Ei ole mahdotonta, että hänelle tuli kuolemanjälkeinen erektio.” Tällaisia siis miettii mies, joka lähestulkoon impotenttina valmistautuu omalle via dolorosalleen.

Erityisesti allegorioiden taidokas käyttö tekee ”Ristin tiestä” monitasoisen. Sen eri kerrokset resonoivat nautittavasti. Kun päähenkilö kummassakin kertomuksessa on eräänlainen nowhere-man, häntä ympäröivästä kokemustyhjyydestä tulee globaalisesti mielenkiintoinen paikka, kun se mentaalisena tilana vertautuu länsikiinalaiseen hiekka-aavikkoon. Lisäksi päähenkilö, joka tuntee olevansa vailla minuutta ei-missään, löytääkin itsensä yllättäen Googlen street view -kartastosta eksyksissä olevan näköisenä. Kertomuksissa on lopulta kuin timantissa särmiä ja viisteitä, jotka taittavat valonsäteitä toistensa harmaisiin hetteikköihin. Ne valaisevat toistensa pimeyden.

Ristinkantaja miettii, mikä on hänen rahallinen arvonsa, jos hänen kokoisensa miehen tuhkat puristettaisiin timantiksi. Tässä vertailussa ei moni nainen pärjäisikään. Koolla siis on väliä. Mutta kyllä kitkutellen liikkeelle vääntäytyvä Juha Seppälän köyhän miehen vähäkatekismuskin lopulta kasvaa kunnon lukukokemuksen mittoihin.

Arto Virtanen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.