Juulia Jyränki ja Harri Kalha:
Tapaus Neitsythuorakirkko.
Tietokirja, 304 s.
Like 2009.

Taide ja laki sopivat huonosti yhteen. Laille asiat ovat yksiselitteisiä ja mutkattomia, taide taas ylittää rajoja ja muuntaa merkityksiä. Ulla Karttusen teoksen Neitsythuorakirkko saama vastaanotto niin oikeuslaitoksessa kuin mediassakin tuo hyvin esiin taiteen ja lain välisen ristiriidan.

Juulia Jyrängin ja Harri Kahlan kirja Tapaus Neitsythuorakirkko analysoi prosessia, joka alkoi Karttusen teoksen takavarikosta ja päättyi oikeudenkäynnin ja mediakeskustelun jälkeen taiteilijan valituksen hylkäämiseen hovioikeudessa.

Karttusta syytettiin siitä, että Neitsythuorakirkko sisälsi lapsipornoa. Outoa syytöksissä oli se, että ”lapset” olivat aikuisia näyttelijöitä ja että Karttunen imuroi aineiston netistä, jossa se oli vapaasti kaikkien katseltavana. Outoa oli myös se, että syyttäjistä harva oli nähnyt Neitsythuorakirkon, koska teos takavarikoitiin ja tuhottiin pian näyttelyn avajaisten jälkeen.

Kaikkein oudointa oli se, että Karttunen pyrki arvostelemaan lapsipornoa tuomalla sen esiin taiteen keinoin. Ongelmallista olikin, että syyttäjä irrotti kuvat kontekstistaan, joka vasta tuo kriittisen asenteen esiin. Kuvia ei esimerkiksi suhteutettu näyttelyssä jaettuun lehtiseen, jonka tekstit arvostelevat lapsipornoa.

Syyttäjän taidekäsitys oli jäykkä ja vanhanaikainen. Syyttäjän mukaan aidon taiteilijan tulee muun muassa sublimoida materiaaliaan. Karttunen ei käsitellyt kuvia, joten teos putosi pois aidon taiteen piiristä. Tosin kuvia oli siroteltu lattialle, jotta katselijat astuisivat niiden päälle, mutta syyttäjän taidekäsitys ei antanut välineitä tähän kätkeytyvän kriittisen viestin oivaltamiseen.

Oikeudenkäynnin kuluessa taide unohtui ja huomio keskittyi lapsipornoon. Kirja kysyy, oliko syytösten päämotiivina taideteos, vai herättikö se vain syyttäjien omat lapsipornoon liittyvät pelot ja torjunnat, jotka he sitten projisoivat teokseen. Oletusta tukee se, että harva oli nähnyt teosta tai edes kiinnostunut sen näkemisestä.

Kirjan mukaan lapsipornoon suhtaudutaan kaksinaismoralistisesti: julkisesti se tuomitaan, mutta kulissien takana se kiehtoo. Kun Karttunen nosti lapsipornon pöydälle, se sai moralistit järkytyksen valtaan. Paradoksaalisesti juuri lapsipornon ja siitä käytävän julkisen keskustelun torjuminen tekee kielletystä hedelmästä himottavan.

Tapaus Neitsythuorakirkko -teos keskustelee ansiokkaasti Karttusen teoksesta ja kohottaa keskustelun uudelle tasolle tarttumalla kysymyksiin, jotka koskevat itse taiteen olemusta ja tehtävää yhteiskunnassa. Laki ottaa normit annettuina ja tyytyy vain tuomitsemaan niiden mukaan, mutta taide liikkuu vallitsevien normien tuolla puolen ja raivaa tilaa uudelle ja tuntemattomalle. Ilman tätä vapautta taide menettää keskustelun herättäjän roolinsa ja muuttuu turvalliseksi mutta turruttavaksi viihteeksi.

Pekka Wahlstedt

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.