Markku Paasonen:
Tulevassa maailmassa.
Runoja, 68 s.
Teos 2010.

Näyttää siltä, että runous haluaa nyt keskittyä ensiaskeleisiin. Eräät tuoreet runoilijat haluavat tutkia hetkeä jolloin itsenäinen korskea kuva, modernismin ylpeys, ei ole vielä lähtenyt valloitusretkilleen. Markku Paasosen runous on nyt päässyt viidenteen kokoelmaan, ja sekin haluaa peruuttaa taaksepäin, metsästää syntymää, mutta kenen, ehkä juuri runon, kun Paasonen uuden kirjansa ensimmäisessä tekstissä kiskaisee ”sammalen kidasta” oudon parivaljakon. Siinä on minä ja hän, eikä runoilija näytä loppujen lopuksi välittävän, kumpi on kumpi.

Mitään johdonmukaista kahden vaeltajan dramaturgiaa Paasosen ei silti rupea rakentelemaan. ”Minä” siitä syntymisen riemusta viimein saostuu, ”minä” jolla on hieman mielipiteitä, runsaasti puuhaa ja seuraa, monenmoisia hankkeita. ”Viime perjantaina ostin uuden ultrakevyen lentokoneen, se on omiaan tarjoamaan lintuperspektiivin tähän iänikuiseen semantiikkaan, koirankarvoihin ja jännetupintulehdukseen.”

Eikö kunnon keskeislyriikasta ole mihinkään? Kirjan toiseksi viimeisessä tekstissä Paasonen panee ”minänsä” tarkkailemaan kohdettaan ja heittää perään koko sisuskalujen joukkion: ”Minä lähetän sappeni seuraamaan teidän lapsianne kun he menevät kouluun, minä lähetän suoleni tuijottamaan teitä rävähtämättömillä silmillään kun te märehditte päivällistä.”

Paasonen dehumanisoi raivokkaasti suuren taiteen pienen ihmisen, kyllä, Baudelairen jäljillä hiiviskellään, mutta eipä jää minästäkään paljoa jäljelle: ”vain hilsettä ja limaa, minän jätöksiä”. Pieni ihminen yllätetään ostoskeskuksen parkkipaikalta ja lyyrinen minä siinä voimattomana tirkistelemässä, runo hyppysissä. Tasoissa ollaan taas modernismin raunioilla.

”Miten tyhmä kuva”, Paasosen runoteksti parahtaa. ”Typeriä kuvia, pelkkiä typeriä kuvia.” Paasosen tekstejä varjostaa melkein joka käänteessä metafiktion pilvi. Se on enemmän uhka tai rasite, mitään kiteytynyttä ohjelmarunoa näiden metafiktiivisten heittojen seasta en kyennyt löytämään. Yhdessä nämä heitot kuitenkin alkavat toimia. Ne eivät rakenna uutta, vaan kohentelevat vanhaa. Paasonen piikittelee vaikkapa 1950-luvun mestareita. ”Talo on pönäkkä ja kärsii ruoansulatushäiriöistä”, Paasonen kirjoittaa, ja minä lataudun intertekstuaalisesti. Nyt Paasonen kyllä ilkkuu nuorta ja viatonta Paavo Haavikkoa.

Edellisissä kirjoissaan Paasonen pyrki ohjelmallisesti hakeutumaan urbaanin marginaaliin. Nyt on toisin, kaupunki reaalimaisemana on heitetty tyystiin syrjään ja Paasosen on hypännyt keskelle elämän syntyä, suoraan hirviö-Darwinin koeputkeen.

Niinpä Paasonen tässäkin teoksessaan laittaa ällöä ällän päälle, mellastaa ei-kauniilla niin kuin herätyksen saaneen kulttuurirunoilijan kuuluukin. Markku Paasonen haluaa heittää modernismin lopullisesti tunkiolle, mutta entäs jos se palaa sieltä kahta kauheampana takaisin?

Olavi Jama

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.