Mukana haju

Peter Franzén:
Tumman veden päällä.
Romaani, 320 s.
Tammi 2010.

Vuonna 1971 Kemin maalaiskunnassa syntynyt näyttelijä Peter Franzén on kirjoittanut esikoisromaaninsa 1970-luvulla Kemijoen pohjoispuolella asustelevasta Pete-pojasta, jota ensimmäisen luokan opettaja kutsuu Petteri Ransseeniksi.

On koittanut 1970-luvun lapsuuden aika. Siihen törmäämme niin kirjoissa kuin teatterissakin sitä mukaa kuin jälleen yksi ikäluokka huomaa olevansa kohta nelikymppinen ja tuntevansa tarvetta tilittää ensimmäistä vuosikymmentään. Tästä näyttö on Tumman veden päällä, joka samalla tekee mielenkiintoista toistoa muunnellen: toisen taiteen alalta entuudestaan tuttu ja kotimaan ulkopuolella asuva mies on etäisyyttä otettuaan alkanut kuvata pohjoissuomalaisen pojan varhaisvuosia. Mikäpä muu taustalle kohoaa kuin Hannu Väisäsen Antero-trilogia, vaikka Franzén kirjoittajana onkin säkenöivää Väisästä jäyhempi.

Peten elämää seurataan sen mittainen jakso, että romaanissa ehditään viettää muutamakin joulu ja pikkusisko Suvi ehtii kasvaa tissiä imevästä vauvasta näsäviisaaksi pikkutytöksi.

Pete tarkkailee elämää ensin päivähoitoikäisen, sitten ekaluokkalaisen vinkkelistä ja kokee vuodenaikojen rytmittämän elämänmenon väkevänä. Hän kerää elämyksiä etenkin nenällään.

Ympäröivän maailman hajuaistimukset kehräävät Petelle milloin päänsäryn, milloin saavat hänet oksentamaan. Lähes yhtä aikaa ovat läsnä suksikaupassa kylmien ulkovaatteiden lemu ja uusien tavaroiden tuoksu kaikkea hallitsevana taustanaan Kemin puunjalostustehtaat ja ihmetys, miksi paperin tekeminen haisee kakalle. Myönteisiin tuoksuihin kuuluvat rakkaan papan vanha auto ja koulun käytävän lattiavaha, pahoihin turistimatkalla linja-autossa haiseva voimakas hajuvesi. Ristiriitaisimmalta tuoksahtaa rajakaupungissa asuva, mainiosti kuvattu pissanhajuinen Elli-mummo, jonka talo sekä hirvittää että kiehtoo.

Miellyttävien tuoksujen ja oksettavien hajujen tapaan vuorottelevat leppoisa kotielämä ja paha perheväkivalta. Niistä koostuu pojan maailma lättänäkattoisessa talossa, josta mustasukkaista ja humalaista poliisi-isää paetaan turvalliseen mummolaan joen toiselle puolelle, kunnes valitaan elämänmuutos. Perheen sisäiset suhteet sisältävät salaisuuksia, jotka tekevät Peten elämästä toisella tapaa jännittävän kuin naapureiden pojilla.

Franzén kirjoittaa pääsääntöisesti lyhyitä lukuja, kuin kohtauksia näytelmästä, ja ihmisten puhe kulkee poikkeuksetta murteena, enimmäkseen eloisana pohjoisena, silloin tällöin etelän asukkaiden slangillaan maustamana.

Mehevin kielenkäyttäjä on äidin isä, turvallinen pappa, jonka jutut ja yhteiset kokemukset Peten kanssa kurkottavat kohti fantastista realismia. Eräs papan ihmetarinoista on antanut kirjalle nimenkin.
Ihailtua pappaa lukuun ottamatta aikuiset – toisin kuin lapset – ovat melko kliseisiä, yhden tai kahden ominaisuuden tyyppejä. Miehensä julman pahoinpitelyn kohteeksi toistuvasti joutuva kaunis äitikin jää haaleaksi.

Kaisu Mikkola