Mark Mallon:
Aregemia.
Runoja , 58 s.
Tammi 2010.

Mark Mallonin esikoiskokoelma Aregemia rakentaa vaihtoehtoista maailmaa tapahtumapaikaksi runoille. Esikuvaksi arvelen Andrei Tarkovskin Stalkeria, sillä myös Aregemiassa tieteisfiktio ja dystopinen lähitulevaisuus yhdistyvät nukkavieruun kauneuteen, kuvaan melankoliaansa pysähtyneistä ihmisistä, outouteen ja kohtalonomaisuuteen.

Kuten Stalkerin Alueella, myös Aregemiassa jokin näkymätön vainoaa ihmisiä ja tajunnantilat ovat epätavanomaisia. Ympäristö koostuu funktionaalisista mutta identiteettinsä menettäneistä elementeistä, rautatiekiskoista, kaduista ja toreista. Pitkäveteinen joutomaa saa vaarallisuuden hohteen.

Maailmanluonnissa Mallon luottaa ennen muuta yhteen keinoon. Ensimmäinen teksti on ensyklopedia-artikkeli Aregemian saarivaltiosta poliittisine, maantieteellisine ja historiallisine faktoineen. Osa valtiosta on ”Yhdysvaltojen rahoittamaa ja osittain hallinnoimaa kommunistista kokeilualuetta”. Tämä lupaa paljon, kokonaan toisenlaista 1900-luvun historiaa. Lisäksi kerrotaan synkästä lähimenneisyydestä, kasvatusleireistä ja sotateollisuudesta, sekä maaperän säteilyn aiheuttamasta neurologisesta sairaudesta. Näin tarjotaan selitystä henkilöiden harhoille ja eksyneisyydelle. Se voisi vuorostaan kasvaa allegoriaksi valtiosta, joka tekee kansalaiset hulluiksi.

Kokoelma ei kuitenkaan pysty lunastamaan näitä lupauksia. Alun jälkeen kuvitelma saarivaltiosta jää kauemmaksi, ja runot keskittyvät kuvaamaan tummasävyisesti ihmissuhteita, perhettä ja tottumusten kahlitsemaa arkielämää. Alkupuolella rakennetaan spekulatiivista fiktiota dialogilla, joka viittaa selittämättömiin tapahtumiin, tai sellaisilla sanoilla kuin koodi, laboratorio ja järjestelmän muutos. Loppua kohden epätodellisuus kääntyy vaikean ihmissuhteen metaforaksi: puhujat ovat toisilleen käsittämättömiä ja järjestelmä on romahtanut sisäänpäin.

Voisihan kokoelmaa lukea toisinkin. Jos olettaa, ettei Aregemia-fiktion ole tarkoituskaan koskea koko teosta, ensimmäinen teksti voi olla runo muiden joukossa, tosin irrallinen. Runoteoksessa ei välttämättä tarvitse olla mitään enempää kuin runot, esimerkiksi tieteisfiktiota. Aregemiasta tulee kuitenkin tunne, ettei runouteen luoteta vaan kokoelmasta halutaan tehdä eräänlainen luettavaksi tarkoitettu taide-tieteiselokuvan käsikirjoitus.

Kokonaisidean varjossa yksittäiset runot tuntuvat keskeneräisiltä ja tyhjäkäyviltä. Suurissa teemoissa on ontto, hieman tekemällä tehty kaiku: ”jotta hän oppii että / silmien havaitseman pimeän tarkoitus / on rikkoa kuoleman ylivalta maan päällä”. Parhaimmissa teksteissä taas vaihtoehtoinen maailma kasvaa runon sisältä. Runossa ”Ja niin he taistelivat läpi hankien” hahmottuvat merkilliset säännöt, joita puhuja noudattaa joko neuroottisuuttaan tai koska elää dystopiassa, ja tässä häilyvyys toimii. Salaperäinen R. hallitsee kaikkea poissaolollaan. Muukalaisten jäljet lumessa heijastuvat ulkoa kattoon, ja puhuja näkee niissä kartan. Kuva on sopivan vainoharhainen ja kiehtova.

Pauliina Haasjoki

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.