Michelle Baldwin:
Burleskin paluu.
Tietokirja, 168 s.
Suomentanut Tytti Heikkilä.
Like 2010.
Yhdysvaltalainen taidemuoto, jonka juuret ovat Euroopassa! Mikä se on? Populaarikulttuuri vai Kitsch?
Nekin, mutta nyt on kysymys neoburleskista, jota on lanseerattu suomalaisille iloisen myötämielisesti vähän joka mediassa.
Vaikka tietäisi, että burleski on humoristista liioittelua, ja vaikka muistaisi senkin, että Kiljusen herrasväki -sarjaa pidetään lapsiburleskina, niin neoburleskissa markkinoidaan feminismiä. Kauneusihanteita haastetaan käärimällä ne kiusoitteluun, kimallukseen, kiiltoon, hohtoon ja härnäykseen.
Uudet feministit julistavat, etteivät glamour ja feminismi sulje pois toisiaan. He pitävät Mae Westia ja Marilyn Monroeta feministeinä. Burleskin estetiikkakin toteutuu heidän mielestään vain, jos lavalle päästetään luonnollisia naisia, ei kirurgisesti muovattuja.
Vaikka ei entuudestaan tuntisi koko termiä, niin jo fantasiavetoisista tietopaketin kuvista ja selkeästi otsikoiduista luvuista voi ahtaa itseensä vallankumousta julistavaa performanssitaiteen historiaa ja opetella sen tuntomerkkejä.
Tehokkaan ja näyttävän johdatuksen neoburleskin saloihin tarjoaa yhdysvaltalainen Michelle Baldwin suorasukaisella Burleskin paluu -teoksellaan. Käyttöohjeet suomalaisille lukijoille selkokirjoittaa alkusanoissaan uskontotieteilijä Tiia Aarnipuu.
Toisaalta Michelle Baldwin, taiteilijanimeltään Vivienne VaVoom, viljelee rönsyävissä havaintoesimerkeissään niin pitkiä luetteloita suomalaisille tuikituntemattomista amerikkalaisista nimistä, että vähemmälläkin tajuaa hänen kohderyhmäkseen sisäpiiriläiset. Eurooppalaisissa nimissä hän on toisaalta niin suurpiirteinen, että sanoo Venuksen syntymää Leonardo da Vincin maalaukseksi, Botticellia ei mainitakaan.
Tiia Aarnipuu luettelee Ranskan Moulin Rougen, brittien Music Hallin, Suomen Punaisen Myllyn, karnevaaliperinteen, jopa commedia dellarten tehdäkseen selväksi, missä ovat todelliset juuret Baldwinin mukaan upealle, aidon amerikkalaiselle ja ainutlaatuisen naiselliselle taidemuodolle.
Aarnipuu korostaa velkaa englantilaiselle Lydia Thompsonille, joka 1800-luvun jälkipuoliskolla British Blondes -burleskiryhmineen valloitti Yhdysvaltoja ja käynnisti teatterivallankumouksen, jota Baldwin aatetovereineen jatkaa.
Menestyksekkäimmäksi Thompsonin soihdunkantajaksi Baldwin nimeää Mae Westin: perinteeseen on Thompsonin ajoista lähtien kulunut, että naiset kommentoivat ajankohtaisia tapahtumia mutta pitävät esityksen helppona ja hauskana viihteenä.
1930-luvun jälkeen alamäkeen joutunutta burleskia alettiin pitää stripteasen synonyyminä, kunnes neoburleskin kaikki koukerot syntyivät valmiina pakettina sadan amerikkalaisen feministin päässä joitakin vuosia sitten ja koko ideologia koottiin rivakasti suomalaisen yleisön saataville kulttuuritietämystämme päivittämään.
Kaisu Mikkola
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.