Elina Loisa:
Julkeat.
Romaani, 240 s.
Gummerus 2010.

Kansilieve kertoo Elina Loisan (s. 1978) olevan folkloristiikan opiskelija, punavihreä feministi ja äiti. Julkeiden keskeinen interteksti on Kantelettaren runo ”Jos mun tuttuni tulisi”. Romaanissa kartoitetaan urbaania kansanperinnettä, uusheimolaisia ja yön yksinäisiä. Ote on, Tuuve Aron tai Hanna Marjut Marttilan tapaan, mustanhumoristinen ja myötäelävä.

Loisan hahmot ovat media-alan jämäpaloja, pätkätyöläisiä ja palkattomia harjoittelijoita. Päivät ollaan hippasilla matkalipuntarkastajien ja myymäläetsivien kanssa. Öisin valutaan halpatuoppien perässä happy hourista toiseen.

Julkeiden minäkertoja on bi ja hänen sielunkumppaninsa Max homoseksuaali. Kaikkia muita naidaan vampyyrimaisella kiihkolla.

Yön yli-ihmiset osaavat myös lyödä rahoiksi. Minäkertoja saa yösijan ja käyttörahaa Pankkiautomaatilta, mieleltään järkkyneeltä eronneelta rouvalta – seksiä vastaan. Drinkit pummataan keskivertokainuulaisilta gentlemanneilta tai trendibaarien itsetuunatuissa vaatteissa liikkuvilta, rakennetuilta persoonallisuuksilta.

Max onnistuu työnvieroksunnassaan sänkykumppaninsa, nuoren lääkärin, avulla. Kirjeenvaihto Kelan ja sosiaaliviranomaisten kanssa jatkuu yhä mielikuvituksellisempien diagnoosien kera.

Julkeiden lävistyskieliseen puheenparteen kuuluvat pvc, piikkikorot, tyrmäystipat, koomakännit, kantahomolat, kostoseksi, sugar mamat ja ulkonäkövippi.

Tällaisessa maailmassa selviäminen vaatii bisnestajua. Minäkertoja haaveilee Donna Juana T:min perustamisesta. Mutta seuralaisten lypsämisessä ei pääse keikkatyöläisten tuntitaksoille. Vaaroja riittää, sek-suaalisissa valtapeleissä voi astua väärille varpaille.

Julkeat on överiksi vedettyä parodiaa seksuaalisista odysseioista. Kertoja hoitelee tekemisen puutteessa autolastillisen pikkukaupungin kundeja ja juo porukkaa pöydän alle.

Satiirin kohteena on myös arvokonservatiivinen Vanhas-Suomi, nuorten ihmisten uraorientaatio, ostetut elämänpiirit ja erilaisuuden pelko. Sielunkumppanit pitävät, soveltuvuustestien, hyppyyttämisen ja kilpailuttamisen maailmanaikana uhmakkaasti kiinni vapaudestaan.

Tykityksestä siirrytään kahden kolmasosan jälkeen perinteisempään kasvukertomukseen. Ikävä iskee kuin stiletti vatsaan. Kaksinaismoralistiseen pikkukaupunkiin jääneen, itsemurhaan ajautuneen ystävän hauta on kuin haava Maapallon ihossa. Arkirealismin krapulapäiviä olisi kannattanut ujuttaa myös teoksen alkupuolelle, hybriksen ja hedonismin keskelle.

Loisan teksti on hysteerisen hauskaa ja silti vastakarvaan silittävää. Mieleen tulee Ewan McGregorin karmeudetkin maanisen hyväntuulisesti selittävä kertojanääni Danny Boylen elokuvassa Trainspotting (1996).

Muitakin henkilöitä kuin sielunkumppaneita olisi kannattanut syventää. Nyt miltei kaikki jäävät karikatyyreiksi, kanssahengaajiksi ja yhden illan iloiksi.

Jani Saxell

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.