Hannu Väisänen:
Kuperat ja koverat.
Romaani, 431 s.
Otava 2010.

Hannu Väisäsen kaksi edellistä romaania, lapsuutta ja nuoruutta oululaisessa kasarmiympäristössä kuvaavat Vanikan palat (2004) ja Toiset kengät (2007) olivat omanlaisiaan täysosumia, aistikokemuksen ylistyksiä ja muistelevan proosan taidonnäytteitä. Toisien kenkien lopussa alter ego Antero värjää hiuksensa pikimustiksi ja matkustaa linja-autolla kotikaupungistaan Savonlinnan taidelukioon.

Kun luvassa oli trilogia, odotin kolmannesta teoksesta suurten lupausten täyttymistä, jonkinlaista Kekkosen Suomeen upotettua vastinetta Vladimir Tendrjakovin hienolle taideopiskelijaromaanille Nefertitin hymy (Kansankulttuuri, 1965), jossa taide ja kutsumus kumpusivat sisältä, mutta raamit asetti Stalinin ajan kurimus.

Ehkä odotin liikoja. Väisänen sai Toisista kengistään peräti Finlandia-palkinnon, ja mielestäni ansaitusti. Uudesta romaanista en innostunut, minun oli jopa työlästä kahlata sen helmeilevien pintadekoraatioiden läpi kohti lopussa häämöttävää lausetta ”Ja minä lauloin”.

Tunsin oloni romaanin sivuilla yhtä hankalaksi kuin romaanin Antero niissä ympäristöissä, joihin taiteelliset ambitiot häntä viskovat, ja yhtä vastahankaiselta tuntuu tällä kertaa kirjailijan yritys heittäytyä muistelemaan. Löysyys ja väkinäisyys näkyvät tekstissä, ja vielä huonommin pitää pintansa teoksen muisteleva aines, joka ei toisaalta jouduta kirjoittajaansa eteenpäin, eikä toisaalta pysähdytä häntä tarvittaessa syventämään kerrontaansa.

Tekijä yrittää huvittaa lukijansa hengiltä. Kun tilanne ei tunnu itsessään riittävän hauskalta, kirjoittaja pönkittää sitä ylenpalttisesti adjektiiveilla, superlatiiveilla ja liioittelulla. Adjektiivien paljous oli toki Väisäsen heikkous jo kahdessa edellisessä teoksessa, mutta niissä laatusanojen käyttö oli niin mutkattoman raikasta, että se kääntyi lopulta hänen voimakseen.

Nyt niillä keinoin ei pötkitä kovin pitkälle, jos on koko ajan väärä paikka, väärä aika, väärä sukupuoli, väärä identiteetti ja ajatukset kulkemassa väärään suuntaan. Kirjan surkuhupaisa perusviritys olisi kaivannut kontrasteja, ankkurointia johonkin pysyvämpään, joka ei liu’u kaiken yli ja ohi kuin vino hymy.

Kirjan alkusivuilla Antero itkee opiskelijakämpässään sitä, ettei pääse Chile-mielenosoitukseen, koska on onnistunut grafiikanluokassa halkaisemaan varpaankyntensä. Varpaankynsi toimiikin sitten aasinsiltana aiempaan vastaavanlaiseen haaveriin, joka sattui Savonlinnan taidelukion aikoina; takauma tuntuu kokonaisuuden kannalta turhalta, koska se koostuu pelkistä irtonaisista anekdooteista ja surkuhupaisista tilanteista, eikä kirjailija välitä sen enempää kertoa, kuinka kauan siellä oltiin kuin sitäkään, miksi sieltä lähdettiin niin liukkaasti (Suomen kuvataiteilijoiden matrikkelista selviää, että Savonlinnaa kestettiin yksi lukuvuosi). Sitten oltiin kolkuttelemassa Taideakatemian koulun ovea, ja päähenkilön eteerisesti haahuilevasta oleilusta huolimatta päästään sisäänkin. Koulun tiloihin Väisänen ei lukijoitaan montaa kertaa päästä, ja parhaimmillaankin vain pikakäynnille.

Opiskelijatovereista tulevat lähemmin tutuiksi Ootla ja Doris sekä omilla lempinimillään humoristisesti esitellyt Lintti ja Jontti. Lukuisia alivuokralais- ja opiskelukämppiä kirjailija innostuu kuvaamaan vain, jos niissä asuminen on kerta kaikkiaan mahdotonta. Liioittelemalla mikä tahansa tietysti onkin mahdotonta, sitä paitsi vuokraisännät – emännistä puhumattakaan – ovat toinen toistaan hullumpia. Ainoa, mikä Anteroa kiinnostaa, on mielikuvituksen luoma todellisuus ja eksentrisen ei-ihan-performanssiryhmän kanssa kyhätyt hervottoman absurdit esitykset, joista saa palkinnoksi suloista ekshibitionistin häpeää. Lopussa Antero vielä lähtee vaihto-oppilaaksi Unkariin, opettelee muutaman unkarinkielisen kvasifilosofisen fraasin, mutta sekin osoittautuu vääräksi paikaksi. Anterossa on paljon Samuel Oinoa, tiiltä joka ei sovi mihinkään muuriin, mutta Taidekatemian koulun varjoihin yltääkseen Väisäsen olisi ollut hyvä palauttaa mieleensä joitakin Pekkasen kirjoittajanhyveitä.

Pikareskiromaaniakaan jonkin Saul Bellow’n Augie Marchin kiemuroiden tapaan ei oikein synny, kun romaanin hauskuttavat ainekset kokoavan kertojanotteen sijasta jäävät harottamaan minne sattuu. Kuperat ja koverat ontuu myös siksi, että lukijalta jää ajan, paikan ja minäpäähenkilön todellisuus saavuttamatta, kun pintahömpällä peitetään kaikki olennaisempi. Boheemia aikuistumisprosessiaan kipuilevan päähenkilön tuskaan tai todellisiin identiteettiongelmiin kerronta ei yllä, se väistää ne ja piirtää sitäkin vimmatummin hassuja karikatyyrejä oudoista lähimmäisistä; romaani on paitsi pakoa paikasta toiseen, myös pakoa identiteetin kuvaamisesta tai rajaamisesta.

Kuperat ja koverat käyttää perimmältään samaa kieltä kuin Toiset kengät, mutta siinä, missä Toisia kenkiä lukiessa haltioitui lauseen totuudellisuudesta, uudessa romaanissa syntyy tunne, että nyt uskotellaan todeksi jotain, mikä ei ihan sitä ole. Paikoin Väisänen yhä kirjoittaa nautittavan eloisia havaintoja ilahduttavankin notkeisiin lauseisiin, mutta kokonaisuudesta tulee uuvuttava kokoelma irtopisteiden keruuta, näennäishenkeviä poseerausasentoja, itsetarkoituksellista hassuttelua, itseriittoista napanöyhdän kaivelua, kielellistä koketeriaa ja estotonta lukijan kosiskelua. Muistamisesta on syystä tai toisesta tullut vaikea asia, ja romaanin keskeinen ongelma yritetään kuitata pakonomaisella hilpeydentavoittelulla.

Väisäsen viljelemän humoristisen behaviorismin tekniikalla syntyy oivaa ja paikoitellen herkullistakin pakinaproosaa, mutta pakinan totuus yleensäkin venyy jonnekin kahteen, kolmeen tekstisivuun, jonka jälkeen se alkaa suoltaa valheita henkensä pitimiksi. Helsingin Sanomien [po. Uuden Suomen. - toim. huom.] unohtumaton Olli, Väinö Nuorteva, tajusi tämän hyvin, eikä yrittänyt liimailla pakinoistaan mitään Proustin romaanisarjaa muistuttavaa.

Arto Virtanen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.