Juhani Ahvenjärvi:
Liituvarjo.
Runoja, 44 s.
Teos 2010.

Juhani Ahvenjärven kirjoituksen kierrossa on kenties varhaiskevät, sikäli herkkiä versoja viides runoteos Liituvarjo lukijalle ojentaa. Hitaasti lukien vaikutelma on syvä – nopeassa luvussa saa liikaa painoa riimittely, joka trivialisoi runojen hienovaraiset sävyt.

Ahvenjärven ainutlaatuinen mutta tuttu kielellisen havainnon tapa ei kenties enää yllätä. Esikoisteos Hölkän tolkuton into tai seuraavien kirjojen vierauteen päin kääntyminen on nyt pienemmässä roolissa. Liituvarjo tuntuu olevan asteen henkilökohtaisempi dokumentti. Sen vieraus ei ole välttämättä unien tai paradoksaalisten havaintojen vaan elämäntapojen vierautta, herkistymistä kaikkialliselle oudolle.

Kuukaudet runoileva sarja alkaa näin: ”Televisionkatseluni / on talvikuukausina / paisunut sellaisiin mittausuhteisiin, / että musta ruutu täyttää joka sopen”. Pirkanmaa-sarja alkaa runolla ”Ylöjärvi”: ”Kyhään tuuheista havuista laavun / tv-maston kannatinvaijerin varaan. Keitän kesän perunoita hiidenkirnussa, / hankaan kiven hohtavaksi saniaisilla.” Mahdollisten maailmojen mielettömyyttä peittää aktuaalisen maailman piilevä mieli. Liituvarjo vain näyttää, pohtii vain havainnon tarkkuudella, eikä avaa ajatuksen syvyyttä lausumien tasolla. Ahvenjärven aiemmista kirjoista tuttua raakaa näsäviisautta, älyttömyyden tarkkaa ajattelua kirjassa ei ole.

Runot vakiinnuttavat ahvenjävveläisen vapaan riimin. Minun luennassani se saa liiallisen painon, määrittelee runojen rytmiä, vaikka onkin toistaiseksi runoudessamme jäljittelemätöntä. Sarjallisuus on toinen Ahvenjärven muodollinen tavaramerkki. Liituvarjossa on kolme sarjaa – Kuut, Vappulounaalla ja Pirkanmaa – yhteensä 32 runoa. Tuntuu lievänä väistöliike: raskauttavista kysymyksistä on ehkä paettu riimien ja sarjojen geometriseen valoon. Toisaalta Vappulounaalla pyrkii kenties rehelliseen hauskuuteen, muttei valloittanut minua.

Muodon sijasta Ahvenjärven runoista tekee minulle välttämättömiä niiden kyky samastua muuhun kuin inhimilliseen. Toivon, että lähtökohtana on nanaimetsästäjä Derzu Uzalan tapaan kohdata mikä tahansa ihmisenä. Mutta onko niin? En ole varma. Ainakin runossa ”Maalis’ muodon vähäeleinen tarkkuus yhtyy kauhakuormaajien tajuntaan: ”Miten kapeilla kannaksilla / joutuvatkaan kauhakuormaajat // tekemään työnsä:– – // Niin monasti on nähty, kuinka / hätävilkku suistuu hyiseen veteen // tai kuinka kauhaa kivittävät / pojat, jotka yrittävät // viedä kuskin huomion pois / sepelistä sentin liikaa eteen.”

Tässä kirjassa Ahvenjärven runous on melkein jo liian nättiä, vaikkakin tarpeellista rapistuvan maakunnan ja ajankulun toteamista. Olavi Jama nimesi Hölkän modernin pakinan jatkajaksi; Liituvarjossa lähennytään jopa ristorasamaista akvarellitarkkuutta, jota kuumuus sävyttää: ”Tänä kesänä / ennätyskuivana, // mustikat kuin noettuja / lasinsiruja.”

Jonimatti Joutsijärvi

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.