Mervi Heikkilä:
Mansikki ja moni muu.
Runoja, 47 s.
Kuvitus Virpi Penna.
Kirjapaja 2009.

Annastiina Syväjärvi & Johanna Venho:
Utare-Ursulan onnenapila.
Kuvakirja, 28 s.
WSOY 2010.

Lehmä on lastenrunoissa mainio ihmisen edustaja. Aapinen kertoi kauan sitten, että ”lehmäemännällä hiki helmeilee”. Ilpo Tiihosen lehmä kiukkuaa: ”Voi tisseli tis ja lehmän lanta, / järki on jäässä kuin Vilusen Manta / ja minä olen päästäni muuu!” Hauska haikea nauta on Kirsi Kunnaksen Vanha lehmä. ”– Vanha lehmä, sanoi vanha lehmä. / – Ei minusta kukaan huoli. / Kun olin vasikka, heilui häntä / ja tanssissa takapuoli.”

Uusista lehmärunolastenkirjoista Mervi Heikkilän Mansikki ja moni muu jatkaa tuttua linjaa: lehmä näyttää millaista ihmisenä on. Kuvituksen monimuotoiset lehmät – niin kyytöt ja ayshiret kuin puhvelit – on puettu ihmisen vaatteisiin ja houkuteltu ihmisen tehtäviin. Kuvat ovat iloisia ja lennokkaita. Tummanruskealla, valkoisella ja ruosteenpunaisella Virpi Penna luo värikkyyden tunnun. Lempikuvassani huivipäinen, saapasjalkainen lehmäemäntä hellii esiliinanhelmassa lehmäntatteja ja avulias pystykorva laukkaa lisäämään sienisaalista.

Sen sijaan Johanna Venho kertoo Utare-Ursulan onnenapilassa siitä, millaista on olla pieni lehmäeläin. Siitäkin pystyy vertauskuvallisuutta keksimään, jos oikein kaivelee, mutta ei se sellaiseen houkuta. Annastiina Syväjärven valtaosin paperileikkauksina toteutetut kuvat näyttävät pienille kirjan katselijoille, mitä vasikka ulkosalla kohtaa: voikukkia ja timoteitä, perhosia ja heinäsirkkoja ja joskus kyykäärmeen. ”Ursula pelästyy, / kun kivellä kellii lihava kyy.” Mervi Heikkilän runoissa esiintyy myös kyy, suosittu luontokappale.

Heikkilä huvittelee ripottelemalla lehmärunoihin ihmisilmiöitä alkaen Paula Koivuniemen lauluista ja yltäen jambiin ja anabeskiin; runon ”anabeski” mahtaa olla anapesti. Riimittely kulkee mukavasti. Muutamassa tekstissä haittaa kulkua liika tuttuus: puhveli, jolta on tohvelit hukassa, on kiusallisen muuttumaton Kaarina Helakisa -muunnelma, ja Kauneuskisassa näyttäytyvät sekä Tiihosen että Kunnaksen yllä mainitut runot. Saa sitä tietysti pitää etunakin, että uusi lastenruno tervehtii entistä.

Ursula-vasikan ja Ruusu-emon leppoisan elämän kuvaus on sanastoltaan ja asioiltaan sillä tavoin niukka kuin ihan ensimmäisten kirjojen sopii olla. Riimittely on lähes moitteetonta, etenkin jos tyydymme tällaisiin säkeenloppuihin: puisevaa – unettaa – haukotuttaa – torkahtaa. Viimeisillä sivuilla näyttävät runoilijan voimat ehtyvän ja hän lyö rytmin laimin: ”Ja katso – toin tuliaisen. / Löysin apilan nelilehtisen!” Enimmät pikku runot ovat mieluisan rytmillistä ääneen luettavaa.

Kaisa Neimala

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.