Martti Haavio (toim.):
Pienois-Kalevala.
Grafiikka Marjaana Virta. 288 s.
WSOY 2009.

Gene:
Kullervo. 96 s.
Like 2009.

Tuolloin tällöin ryhdytään muuntelemaan vaikuttavaa perustekstiämme Kalevalaa uuteen asuun, entistänsä sievemmäksi, uuteen aikaan käypäiseksi, helpommin tajuttavaksi.

Tähän vaativaan taiteelliseen päämäärään Marjaana Virta pyrkii somentamalla ja selventämällä Martti Haavion taannoista Pienois-Kalevalaa vuodelta 1938 mustavalkoisin grafiikkakuvituksin ja monimuotoisin typografiakorostuksin.

Sarjakuvataiteilija Gene on kiinnostunut Kalevalan traagisimmasta henkilöstä Kullervosta ja piirtänyt sarjakuva-albumin, jonka kuvat siirtävät jo Lönnrotin jäljiltä väkivaltaa uhkuvan Kullervon hurmeiseen ja huurteiseen tulevaisuuteen. Mainio keksintö on juoksuttaa juonta ja tehdä Lönnrotille kunniaa leikkaamalla jostakin varhaisemmasta painoksesta koko Kullervo-tarina; teksti asettuu rajujen kuvien ja harvahkojen puhekuplien luontevaksi seuraksi.

Anders Larsson taas valikoi sujuvia action-sävytteisiä Kalevalan osasia ja yhdistelee ne muka laiskoille sopivaksi runoelmaksi. Sallittakoon epäillä, ettei ihan laiska hevin lue lähes sataa sivua nykykielistäkään nelipolvista trokeeta. Siinä Larsson on ilman muuta oikeassa, että hänen Kalevalansa – hänen ja Liisa Ryömän – on omiaan laiskemmille lukijoille kuin Lönnrotin eepos.

Marjaana Virran uusima Pienois-Kalevala kulkee siis tekstiltään täysin Martti Haavion tietä. Ennallaan ovat jopa Haavion kirjoittamat alaviitteet, joissa hän uutterasti selittää koululaislukijoille mahdollisesti vieraita ilmaisuja. Nyt saattaisi olla hyväksi kirjoittaa lisäksi alaviitteitä alemmat viitteet. Kun kerrotaan, että raksi = kytkyt ja siera = hiaisin ja pienen soudanta = tuudinta, eivät merkitykset ehkä siitäkään aukea. Mutta onneksi on keksitty sanakirjat ja opettajat. Kalevala-opetuksen vuosilta muistan itäsuomalaisluokkien hämmennyksen, kun Pienois-Kalevalan sananselittäjä selittää mauriaisen yllättävällä tavalla. ”Hah, tää luulee että mauriainen on mäyrä! Ko se on muurahainen.”

Typografisin keinoin Virta nostaa esiin valitsemiaan säkeitä. Moniaalla on kyse painokkaista repliikeistä, esim. silloin kun Väinämöinen kolmesti valehtelee tulleensa kuolleena Tuonelaan: ”Rauta mun Manalle saattoi, teräs tempoi Tuonelahan Vesi sai minun Manalle Tuli toi mun Tuonelahan.” Muutamista kohdin on syntynyt kirjaintaideteos; useimmista on helppo lukeakin säkeet, osasta ei lukeminen oikein luonnu mutta silloin tarjotaan säkeet äärellä helpommin luettavina.

Sankarit eivät ole tarjoutuneet Virralle kuvattaviksi. Useimmin näkyy solmun ja sommelon, lanka- tai tuohikerän, muotoja. Muutaman kuvan tulkitsen helposti rantaruovikoksi tai koivikon kyljiksi. Sivut 150 ja 151 yllättävät: tulkitsematta selvä tummanpuhuva sekametsä. Kirjan loppupuolella toistuvat lehtipuun oksat tummaa taustaa vasten. Teos on kokonaan tummasävytteinen, kaunis pieni nide.

Genen Kullervossa nähdään sankari lapsena ja aikuisena, yksin ja joukossa, työssä ja taistelussa, vaatteissa ja alastonna. Kullervo on siirretty kaukaisista menneistä ajoista siihen kohtaan tulevaisuutta, joka on erityisen hyvin tuttu jugoslavialais-ranskalaisen Enki Bilalin sarjakuva-albumeista.

Samoin kuin Kalervon pojan tulevaisuuden maisemat ovat tutuntuntuiset, on pelottavan tulevaisuuden ilmapiirikin tuttu. Siihen seksuaalisen ja sotaisen väkivallan ilmapiiriin Kullervo on syntyjään sopiva.

Tarina sijoittuu enimmäkseen punamustaan, hienosti kuvattuun kauhistustulevaisuuden pimeään kaupunkiympäristöön. Ilmarisen emännän paimenena Kullervo käy maalaisemmalla seudulla, jonka puhekuplissa puhutaan oudohkoa karjalaa: ”Kattoha kans karjan perää ekkä vaa maleksi niitten perässä.” Emäntä on niin mutkikkaasti rakentunut androidi, ettei häneltä murteen puhtautta voine odottaakaan. Muuten teoksen henkilöiden julmat puheet ovat enimmäkseen nykyarkikieltä.

Gene muuttaa kuviksi Kullervon koko toivoa vailla olevan historian. Uutuutena kuvat tuovat tragiikkaan huumeiden käytön, huumekaupan ja niistä koituvan lisäaggression. Jokainen alkuperäinen yksityiskohta on mukana, syntymä reidenvälilähikuvin, sisaren ns. turmelu samoin, hukuttamiset ja hirttämiset ja lapsen silmän repiminen päästä. Taiteilija on katsonut tarpeelliseksi keventää loppupuolta muutamin kulttuurivitsein. Nuottikuvin tatuoitu Sibelius osallistuu kutsumanimellä Sibbe nuotan suuren souantahan, ja Kullervo ryöstää neitosen samaan punaiseen avoautoon, jota Akseli Gallen-Kallela aikoinaan käytti bilbolagin maineikkaassa mainoksessa. Kannen kasvokuvakin keventää tarinaa – kyllä itse teoksen Kullervo on pikemmin raivoisan murheellinen kuin hilpeästi höperö ja himokas. Tai sitten tämä mielikuvani pohjaa vain Kalevalaan.

Laiskojen Kalevalaa lukiessa sopii suurelta osin unohtaa alkuperäinen teksti. Eiköhän tuo aika helposti unohtune. Anders Larsson tuntee toki pohjatekstinsä, mutta hän pitää sen kustannuksella hauskaa. Hän tuo Geneä reippaammin uuden ajan ihmisiä Kalevalan kankahille; Gallen-Kallela hänelläkin esiintyy, ihan nimellä, Lemminkäinen on ”rantapoika” ja Kullervon maattu sisko ”sakkoliha”. Joukahainen kehuu Väinölle maailmanluomisansioitaan: ”Kuuta taivaalle kohotin, päivää olin päästämässä, / Otavan kokosin itse, Haavikkoa vaille valmiin!”

Lukemaan sopii asettua sillä mielin, että Kalevala on lähinnä tämän runoelman innoittaja. Silloin eivät muutokset eivätkä poistot häiritse. Avoimin mielin lukevaa pääsee ilahduttamaan Liisa Ryömän hieno ja hauska kalevalamitan käyttö ja huvittavat poikkeamat siitä muun muassa muutamiin loppusointuisiin säejoukkoihin. Kyllä mitta vielä näyttää runon kirjoittamiseen luontuvan. Näin Väinö suree Ainoa: ”Sielun syövereitä setvi laahustaen pitkin rantaa, / ahdistus sai yliotteen, mustaan mujuun vaipui mieli, / marto multa, mädät lehdet peitti maan ja peitti taivaan.”

Kaisa Neimala

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.