Harry Salmenniemi:
Texas, sakset.
Runoja, 224 s.
Otava 2010.

Tässä lähetyksessä kerromme vielä… Pysy sohvassa, älä vaihda kanavaa! Me teemme sen puolestasi, zappailun ilo on kokonaan meidän puolellamme! Tiedämme, että sinun attention spännisi on suun ja sipsipussin etäisyyden pituinen (joten suu säkkiä myöten). Mutta älä huoli, äläkä ainakaan rasita selkääsi kaukosäätimen perään kurottelulla. Auttaisiko, jos laitamme uutislähetykseen kaksi yhtä tyhjänpäiväistä uutisankkuria?

Eksyin sivuraiteille, mutta kiitän/syytän siitä Harry Salmenniemen runoteosta Texas, sakset, jonka lukeminen aiheuttaa lukijassaan arvaamattomia assosiaatioryöppyjä ja ajatusten Kennedy-murhan taikaluoteja jäljitteleviä lentoratoja. Salmenniemen internetin eetteriromusta koostuva runous on kuin kutsu vapaaseen myötäkirjoittamiseen, kanavasurffailuun ja assosiaatiosekoiluun. Peli käyntiin; tyyli ja säännöt vapaat. Vaihde vapaalle ja kaasu pohjaan.

Teoksen kannet ovat sairaan rumat – mitä riemastuttavimmalla tavalla. Kirkuvankeltainen ja musta on takuuvarmasti Stockmannin hullujen päivien kulutushysterian inspiroimaa estetiikkaa, ja mieleen tulevat ne luontoon hajoamattomat, mutta pettämättömästi käsiin leviävät muovikassit, joilla krääsää kannetaan kellon alta kotiin. Kansia komistaa myös Salmenniemen esikoiskokoelmassaan fetissiksi asti käyttämä aaltosulje, joka on kuin mainoskuviin ja vaalijulisteisiin sutatut viikset. Tai vaikkapa Duchampin, Dalín tai Frank Zappan viekkaat Mona Lisat.

Kansien sisällä on valtaosa teoksen materiaalista hajanaisesti sivuille heiteltyä tekstisälää. Lauseet tupsahtavat kuin makkarat tehtaan koneesta, ilman sen kummempaa jäsentelevää periaatetta, kuin että yksi alkaa siitä, mihin toinen loppuu. Flarfaavan runoilijan paras kaveri on tunnetusti kaikenkarvaista ajatuksenpätkää suoltava Google.

Flarf-runouden lyhyt, mutta jo hyvin etabloitunut traditio ei kuitenkaan ole pelkkää pirstoutuneen todellisuuden peilailua, vaan siihen kuuluu ilmaisullisen kumouksellisuuden lisäksi vahva yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Näin myös Salmenniemellä, jonka teemasäröistä muodostuu lohdutonta aikalaisanalyysia. Sivuilla poukkoilee kilpailuyhteiskunnan hengästyttämää nimetöntä ja kasvotonta hahmoa sekä näiden pelkoja, kärsimystä, mielisairautta, tuotannon lakkautusta ja siirtämistä Viroon.

’Nyt meillä on mistä valita / toimisto tietää mikä työttömälle on parasta / näin työllistetään byrokraatteja ja luodaan tyhjäkäyntiä yhteiskuntaan / aina löytyy reikiä joita hyödyntämällä moni pääsee eteenpäin / huoltoaseman pihalla ihmisestä tuntuu huoltoaseman asiakkaalta / ruokin itseäni kuin tamagotchia/ kuka keksi yhdistää nämä asiat selittämätöntä apeutta / tämäkin yhteinen surunäytelmä / joka viides nainen joutuu elämänsä aikana kokemaan keskenmenon / Repliikin puolikkaistakin avautuu suuria väitteitä”.

Kun näitä kollektiivisen tajunnanvirran sattumanvaraisia katkelmia kasaa runokirjaksi kutsuttuun muottiin, voi keskipakoiset tapahtumapirstaleet nähdä lukevan, kokevan ja osaaottavan subjektin tuolla puolen olevaksi ajankuvaksi. Lyriikalta kauneutta, lohtua ja johdatusta elämän myrskyissä kaipaava lukija saattaa ihmetellä miten tähän on päädytty. Mutta vastakysymys kuuluukin, miten kuvata itsensä numeroksi yhteiskunnan jonoissa tuntevaa ihmistä – Nietzschen irtisanottua Jumalan vakanssistaan eheyttävänä perspektiivinä ja suurten kertomusten tilauskannan romahdettua.

Salmenniemen haihduttaessa sekä kärsijän että kärsimyksestä kertovan subjektin ja inhimillisyyden päästään lähemmäksi sitä epätoivoa, jota yhä useampi kokee jatkuvasti epäpersoonallisemmaksi muuttuvassa ja automatisoituvassa maailmassa. Tämä ”yhteinen surunäytelmä” hahmottuu yhteisenä ja yleisenä vasta kun kokija ja kokemus ovat irrotettu runominän singulaarisuudesta, kun ”puhujana” on heideggerilainen das Mann – kaikki ja ei kukaan; jokamies. Teos alkaakin runominän – ”tämä joku minä” – rajoittamisella silmäksi ja kuun peilaukseksi ”kylmässä joessa”. Tähän ensisivujen kauniiseen mutta kolkkoon kuvaan minuus ja runollisuus sitten jätetäänkin.

Texas, sakset on fyysisesti raskasta luettavaa, ei niinkään synkkien teemonsa vuoksi kuin juuri ratki revittyjen yhteyksiensä takia. Ymmärrän hyvin, että tämä helpon lukemisen vastustaminen on tietoista ja laskelmoitua, mutta paikoittain olisin toivonut suurempaa jännitettä järjestetyn tekstin ja epäjärjestyksen välille. Teoksen alkupäässä oleva proosarunomaisiksi laatikoiksi ryhmittynyt materiaali onkin mielestäni kirjan parasta antia.

Näissä laatikoissa pääsee ikään kuin vahingossa muodostumaan jotain subjektin ja äänen tapaista ilman, että teoksen ohjelmallinen kokoavan nimittäjän raunioittaminen tästä kärsii – varsinkin kuin laatikoiden alla juoksee numeroitua ajatustavaraa, joka (epä)tahdistaa laatikoiden (epä)tarinoita. Kirjan tässä osassa kuolleen runominän varjo syventää sen poissaoloa. Saattaa kuulostaa paradoksaaliselta, mutta tällä tavalla tiivistäessään silmille räjähtävää muotoaan rikkoutuu se umpiomainen kaksiulotteisuus, jollaiseksi Salmenniemen irralliset fraasit muodostuvat. Mutta vain hetkeksi: laatikoiden jälkeen alkava noin 130-sivuinen loputon loppu on juuri sitä, miksi Salmenniemi sitä kutsuu – noin 130 sivua myöhemmin: ”Loppu on vasta lopun alkua.”

Välillä mielenkiinto massiivista tekstiä kohtaan uhkaa kadota, mutta herpaantuminen on hetkellistä. Salmenniemen vastahankaisuuden poetiikka toteutuu teoksessa johdonmukaisesti, ja luku-urakasta muodostuu kiintoisa ja palkitseva. Ja kuten nimestäkin jo voi päätellä, ei Texas, sakset ole pelkkää synkistelyä. Tekstistä löytyy hupaisia viittauksia sen omaan metodiin ja muodostumisprosessiin – ynnä muuta kurittomuutta ja pelleilyä: ”tämä epäonnistunut projekti // juuret ovat tutkimus- ja sotilaskäyttöön tarkoitettujen tietokoneiden yhdistämisessä // tämä epäonnistunut hirveältä näyttävä muusa // tämä kasa oksennusta”.

Esitys saattaa todella tuntua hallitsemattomalta oksentelulta – ja sitä se tietysti onkin – mutta niin kauan kuin paperilla on tunnistettavia sanoja, on täydellinen merkityksettömyys ja kontekstipako mahdotonta. Kokonaisuuksia ilmenee siellä, missä lukijalla on hyvää tahtoa (ja vilkasta mielikuvitusta) jatkaa Salmenniemen rakentavaa hävitystä. Oman lisänsä sekä tekstin hauskuudelle että raskaudelle antaa keskustelupalstojen hirviömäinen epäkieli ja monsterisyntaksi, joka on mitä oivallisinta lukijan rääkkäystä: ”miltä Suomi 2000-luvun alussa näyttää korkeiden työttömyyslukujen lähiöiden liepeillä”. Salmenniemen teos on kokonainen luettelo vastauksia tähän kysymykseen. Hänen tekniikkaansa, kuten aikaisempiakin pakenevaa järjen häivää tavoittelevia praktiikoita (kollaasi, surrealismi, fragmentti ), voisikin luonnehtia tämän päivän naturalismiksi.

Oscar Rossi

Ilmestynyt Parnasson numerossa 2/2010.