Danilo Kiš:
Tiimalasi.
Romaani, 270 s.
Suomentanut Kari Klemelä.
Mansarda 2009.
Kansi Keijo Ahlqvist ja Keijo Halttunen

Holokausti on tapana mainita yhtenä tärkeimmistä syistä 1900-luvun jälkipuoliskolla koettuun tarinan ja representaation kriisiin kirjallisuudessa. Mielettömäksi osoittautunutta maailmaa ei pidetty mahdollisena kuvata, ainakaan perinteisin keinoin. Yleisenä totuutena väite jää epämääräiseksi, mutta jugoslavialaisen Danilo Kišin (1935−1989) romaania Tiimalasi (1972) lukiessa se saa sisältöä. Tiimalasi on viimeinen osa trilogiaksi hahmottuvasta omaelämäkerrallisten proosateosten sarjasta, joissa Kiš kuvaa kokemuksiaan toisen maailmansodan aikaisessa Serbiassa ja Unkarissa. Nälän, pelon ja nöyryytysten täyttämät sotavuodet ”huipentuivat” juutalaisen isän ja tämän sukulaisten kadotessa Auschwitzin nieluun.

Trilogian aiemmissa osissa Puutarha, tuhka ja Varhaisia suruja kertojana toimii Kišin alter ego Andreas Sam. Niissä aikuinen Andreas kuvaa pienen Andi-pojan kokemuksia, fantasioita ja pelkoja runollisella kielellä mutta samalla äärimmäisen todentuntuisesti. Eletty, luettu ja kuviteltu sekoittuvat Andin mielessä lapsen rikkaaksi maailmankuvaksi. Herkän ja neuroottisen pojan näköpiiri avartuu pihapiirin ilmiöistä historiallisiin seikkailuihin, kaukaisiin maihin ja sukupuolisuuden ja kuoleman ongelmiin. Kadonneen ajan ja lapsuuden yksityiskohtaisena muistelijana Kiš on varsinainen Balkanin Proust.

Vähitellen pojan rinnalle nousee pois viedyn isän tragikoominen hahmo. Lättäjalkainen Eduard Sam ei ole mikään tavallinen tallaaja vaan omatekoinen profeetta ja messias, moni- ja ylilahjakas narsisti, joka on psyykkisistä syistä joutunut jättämään virkansa rautateiden ylitarkastajana. Henkisesti kaksinapainen mies viihdyttää juopottelukausinaan lähiseutujen kapakkakansaa saarnoillaan, esitelmillään ja lauluillaan. Parempina hetkinään hän kirjoittaa suurteosta, rautateiden aikataulua, joka on alkanut laajeta ensin matkaoppaaksi ja lopulta kokonaiseksi panteistiseksi maailmanselitykseksi ja vallankumoukselliseksi pamfletiksi. Isän ensyklopedinen mieli sotkee Spinozan filosofian, marxilaisen talous- ja yhteiskuntatieteen, freudilaisen psykoanalyysin, modernin luonnontieteen, alkemian ja astrologian kaltaiset pseudotieteet, juutalaiskristillisen mytologian ja monet muut oppisuuntaukset persoonalliseksi ja mielettömäksi sekamelskaksi. Pahaksi onneksi perheen elanto on laskettu kirjan menestyksen varaan, joten Sameilla riittää ideologisperäisiä ongelmia ilman natsien rotuoppejakin.

Tiimalasissa isä saa lopullisesti pääosan. Romaanin lähtökohtana on muutamia tapahtumia vuodelta 1942, jolloin Eduard Samin ongelmat kärjistyvät. Juutalaisvainot kiihtyvät Unkarissa, ja Sam on onnistunut hankkiutumaan epäilyttävien kirjoihin saarnoillaan ja kirjoituksillaan. Moniaineksinen Tiimalasi onkin ennen muuta hänen kafkamainen oikeusjuttunsa. Romaanin kertoma epätarina koostuu neljästä erillisestä ja vuorottelevasta linjasta, joista laajimmat ovat ”Tutkinta” (I−III) ja ”Todistajan kuulustelu” (I−II). Niissä kasvottomaksi jäävä auktoriteetti esittää kysymyksiä E. S:n edesottamuksista sekä epämääräiseksi jäävälle todistajalle että E. S:lle itselleen. Uuvuttava hiillostus paljastaa, että kyselijä tietää jo kaiken; tarkoitus on vain löytää pitävät todisteet tai saada kuulusteltava puhumaan ristiin. Vainoharhainen ääni takertuu pienimpäänkin yksityiskohtaan ja tiukkaa täsmennyksiä. Puhe harhailee asiasta ja henkilöstä toiseen näennäisen päämäärättömästi. Kun kaikki on sanottu, palataan alkuun ja tentti jatkuu. Samalla paljastuu holokaustin koko kammottavuus kuin sivutuotteena, kun käy ilmi, että suurin osa E. S:n tuttavista on jo tapettu.

Eri tavalla lukijan sieto- ja hahmotuskykyjä koetellaan sarjassa ”Matkakuvia” (I−IV), jotka ovat aikakauden ranskalaiselle nouveau romanille tyypillisiä abstrakteja kuvauksia maisemista, sisätiloista ja niitä esittävistä kuvista. Paradoksaalisissa kuvauksissa ontologiset rajat ylitetään ongelmitta, kun ikkunasta näkyvä tilanne kertautuu tapetin kuvioissa, ja laiturilla istuva mies näkee satama-altaassa kelluvan rojun joukossa valokuvan, jossa mies istuu laiturilla katsellen satama-altaaseen, jossa… Taideteoksen itseriittoisuutta ja todellisuudenkuvauksen mahdottomuutta korostava leikki tuntuu ristiriitaiselta, koska romaani käsittelee mitä todellisinta ja historiallisinta tragediaa. Edes Danilo Kiš ei saa minua uskomaan, että tällainen yltiökirjallinen venkoilu olisi varteenotettava tapa esittää modernia todellisuuskokemusta.

Lopulta Kiš osoittaakin, että asioista on edelleen mahdollista kertoa myös ymmärrettävästi, vaikkapa vain hullun suulla: kirjan päättävä luku ”KIRJE eli SISÄLLYSLUETTELO” on E. S:n sisarelleen kirjoittama kirje, jossa hän saa käydä läpi romaanin aiheena olevat tapahtumat omaehtoisesti, ilman tarkoitushakuisen kuulustelijan jankutusta. Tarina, jonka lukija on joutunut hahmottamaan romaanin mittaisen ahdistavan harhailun kautta, esitetään nyt muutaman sivun mittaisena johdonmukaisena kertomuksena. Tämä tuntuu helpottavalta, vaikka jättääkin epätietoiseksi. Onko tämä lopultakin totuus vai ainoastaan yksilön rajallisen näkökulman mahdollistama valhe? E. S. ei ole kovin luotettava arvostelmien esittäjä, joten tolkullisuuden rakastajan ei ehkä pidä innostua liikaa.

Kirjeessä tulee lausutuksi julki trilogian läpäisevä syytös Samien sukulaisia kohtaan. Hulluna pidetyn Eduardin perhettä ei tueta vaikeuksien keskellä, mikä onkin helppo ymmärtää. Juutalaisia ei esitetä ihannoituina uhreina vaan ihmisten pienuutta ja ahneutta korostaen. Trilogiassa vilahtelee viitteitä Ahasveruksen, vaeltavan juutalaisen, myyttiseen hahmoon. Myytin mukaan Ahasverus kielsi ristiään kantavaa Jeesusta lepäämästä puotinsa edessä ja sai rangaistukseksi ikuisen vaeltajan osan. Tätä antisemitististä myyttiä Kiš kierrättää monimielisesti.

Mansarda-kustantamolle kiitos huolellisesta työstä: harvoin saa lukeakseen näin virheettömiä kirjoja, vaikka varsinkin Tiimalasi on paikoin oikolukijan painajainen. Kari Klemelän suomennokset välittävät runoilijana aloittaneen ja ranskalaisen kirjallisuuden kääntäjänä kunnostautuneen Kišin kielellisen mestaruuden ja hänen proosansa monet rekisterit, joista pohjimmaisena tuntuu surumielinen ironia. Kadonnutta aikaa voi etsiä, mutta kadonneet ihmiset eivät palaa. Päätösosan nimimotiivi tiimalasi onkin trilogian henkeen sopivasti palautumattoman ajan ja hiekkaan valuneen elämän kuva.

Tuomas Juntunen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.