Lewis Carroll:
Alice Peilintakamaassa.
Romaani, 168 sivua.
Suomentanut Alice Martin.
Kuvittanut John Tenniel.
WSOY 2010.

Viisitoista vuotta on vierähtänyt siitä, kun sain arvioida tässä lehdessä Alice Martinin edellistä Lewis Carroll -tulkintaa Alicen seikkailut ihmemaassa (Parnasso 3/1995). Jatko-osan suomennos Alice Peilintakamaassa on vihdoin ilmestynyt, asiaankuuluvan kypsyttelyn jälkeen. Klassikkoa kannattaa odottaa.

Alice Peilintakamaassa on suomennettu vain kerran aikaisemmin, nimellä Liisan seikkailut peilimaailmassa (Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner vuonna 1974). Kirja onkin haastavampaa käännettävää kuin Alicen seikkailut ihmemaassa, josta on ilmestynyt jo useita suomennoksia. Vaikeimpana koitoksena on pidettävä kuuluisaa nonsense-runoa ”Jabberwocky”. Aikaisemmassa suomennoksessa otsikko oli ”Pekoraali”, Martinilla ”Monkerias”. (Täysin Carrollin hengessä esipuhe opastaa, että omanto on ”Monkeriaan”.)

Kuten edeltäjänsä, myös Alice Peilintakamaassa on unta. Tapahtumat ovat jälleen absurdeja ja epäloogisia, ja tässä ne on sommiteltu šakkipelin ja lastenlorujen ympärille. Salaviisaasti tarinassa havainnollistetaan perimmäisiä filosofisia kysymyksiä: Entä jos elämä on vain unta? Kuinka voimme sen tietää? Tapahtumat sijoittuvat talviaikaan, ja niitä sävyttää luopumisen tunnelma.

Tarina eroaa edeltäjästään sikäli, että nyt Alicen koko ei seikkailuissa muutu vaan ympäröivät esineet kasvavat tai kutistuvat ja vaihtuvat mutta Alice itse kokee pysyvänsä kaiken aikaa samankokoisena. Jos haluaisimme hullutella psykiatrian oppisanoilla, voisimme todeta Alicen siirtyneen skitsoidisesta vaiheesta paranoidiseen subjektikonstanssiin.

Unen logiikkaa tämäkin tarina havainnollistaa varsin onnistuneesti, ja kirja ennakoi niin psykoanalyysia kuin surrealismiakin. Molemmat Alice-kirjat ovat innoittaneet myös elokuvantekijöitä, mutta kirjojen unenomaiset tapahtumat tarjoavat visuaalisille tulkinnoille melkoisia haasteita. Walt Disneyn piirroselokuva (1951) antoi jonkinlaista osviittaa elokuvan ja unen sukulaisuudesta, ja tätä kirjoittaessani odottelemme Tim Burtonin näkemystä — unenomainen vai unettava?

Alice Martinin uudessa suomennoksessa ansiokkainta on sen itsenäisyys ja yhtenäisyys. Kääntäjä ei ole turvautunut alaviitteisiin eikä selityksiin, vaan kokonaisuus on käännetty kirjallisuutena ja sitä voi lukea sellaisenaan, kuten alkuteostakin. Romaanin kaksitasoisuus on säilynyt: ajateltavaa tarjotaan sekä lapsille että aikuisille. Ainoa tekstikriittinen piirre on liitteeksi otettu katkelma ”Valehapsivaapsahainen”, joka löydettiin vasta vuonna 1974.

Martinin käännösratkaisut ovat nokkelia, ja Carrollin kielellinen ilottelu pääsee monin paikoin paremmin oikeuksiinsa kuin edellisessä suomennoksessa. Kokonaisuutena Martinin suomennos on tarkempi, ja hän noudattaa alkutekstin virkejakoja. Sanaleikkien ja hairauksien käännökset ovat erittäin suomenmyötäisiä, eivätkä ne vaikuta lainkaan käännöskirjallisuudelta; samalla on kuitenkin pysytty lähellä lähtötekstin aiheistoa:

Punainen kuningatar jatkoi taas. ”Miten on yleistiedon laita?” hän kysyi. ”Kuinka saadaan aikaan voileipä?”
”Sen minä kyllä tiedän!” Alice huudahti mielissään. ”Voi ottaa tummaa tai vaaleaa leipää –”
”Voiko ottaa?” valkoinen kuningatar kysyi, ”ei voi voi, yleensä ottaa ohraleipä –”
”Voi hyvinkin”, Alice selitti, ”tarkoitin että ota leipää ja voita –”
”Ei se voittaminen niin helposti käy”, valkoinen kuningatar sanoi. ”Sinä vedät liikaa mutkia suoraksi.”

Käännöksessä viitataan välillä meikäläiseen kulttuuriin — esimerkiksi laulun ”Aidalla istuja” sävelmänä on Sua vain yli kaiken mä rakastan, joka vastannee kirjailijan tuntemuksia, ja valkoisen kuninkaan lähetteinä palvelevat ”alkuvoimaiset” Jänämöinen ja Hattahainen (alkuperin Anglo-Saxon Messengers Haigha and Hatta, Kunnaksella ja Mannerilla anglosaksiset Lähetit Haigha [hojaa] ja Hatta).

Runoilla ja loruilla on romaanin aiheistossa keskeinen osa. Martin on suomentanut brittiläiset lastenlorut niin sanoaksemme juurta jaksaen, ja henkilöhahmot ovat saaneet uudenlaiset nimet: Tweedledum ja Tweedledee ovat Töttöröm ja Töttöröö, ja Humpty Dumpty on Nakkelis Kokkelis. Runosuomennokset noudattavat mittaa, ja pääsääntöisesti ne ovat sangen onnistuneita. Näin kuuluu ”Monkeriaan” ensimmäinen säkeistö nyt suomeksi:

Jo koitti kuumon aika, ja viukkaat puhvenet
päinillä harpitellen kieruloivat,
haipeloina seisoksivat varakuhvenet,
ja öksyt muvut kaikki hinkuroivat.

Muutamat runosäkeistöt esimerkiksi runossa ”Mursu ja puuseppä” vaikuttavat kuitenkin keskeneräisiltä, koska loppusoinnut eivät ole täysin onnistuneita.

Kirjapainotaidon kannalta Alice Peilintakamaassa ei synnytä yhtä hyvää vaikutelmaa kuin vuoden 1995 julkaisu. Paperi on halvempaa, sivut on nidottu liimalla, ja John Tennielin piirrokset ovat aivan liian tummia ja karkeita. Varsinkin frontespiisissä taustan yksityiskohdat ovat lähinnä mustaa puuroa verrattuna brittiläisiin painatteisiin.

wsoy voisi ilahduttaa suomalaisia kirjallisuudenystäviä julkaisemalla molemmat Alice-kirjat yhteisniteenä ja liittämällä niihin Martin Gardnerin kokoamat selitykset soveltuvilta osin. Näin lukijat voisivat perehtyä kirjojen taustoihin – imperiumin politiikkaan, viktoriaaniseen yhteiskuntaan ja Oxfordin sisäpiiriin –, jotka Carroll on ”vienyt kuolemattomuuteen”, niin pienimmät kuin suurimmatkin, Elias Canettin kaunista vertauskuvaa lainatakseni.

Markus Lång

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.