Jean Echenoz:Pitkä juoksu.
Romaani, 137 s.
Suomentanut Erkki Jukarainen.
Tammi 2010.

Ranskalaisilla on oma koivuklapi-proosan perinteensä, niukka mutta ladattu, josta tosin yleensä puuttuu Veijo Merelle tai Juha Seppälälle ominainen humoristisuus. Poikkeuksen tekee Jean Echenoz, jonka tiiviin ilmaisun alla kuplii aina.

Echenoz’n tekstistä voi puhua kuin tanssista: rytmisesti miellyttävä. Sitä paitsi minimalistien konferenssi antaisi aplodit seisaaltaan lauseelle, jolla hän kertoo eräästä viime vuosisadan merkittävimmästä tapahtumasta: ”Sota on päättynyt.” Analyyttisemmin hän suhtautuu ihmisiin historian pyörteissä, mutta silloinkin lähinnä eleen tai teon kautta.

Myös Pitkän juoksun Emil Zátopek on läpikotaisin fyysinen olento, vaikka suomalaisissa mielikuvissa ”Satu-Pekka” on säilynyt vähän sielukkaampana. Rakkaus vaimoonkin, Danaan, jää aika vähälle huomiolle. Enemmän Echenoz’ta kiinnostaa Emil tehtaan ja valtion työkaluna.

Kuva on myötätuntoinen mutta ei välttämättä kaunis. Työläisten riveistä kansallisankariksi nousevasta urheilijasta sanotaan: ”Emil ei ryhtynyt inttämään.” Kahden diktatuurin pyyhkäisemässä Tšekkoslovakiassa se on varmaan viisas asenne, vaikka soveltuu paremmin tragikoomiselle kuin romanttiselle sankarille. Juoksu, jossa Emilistä tulee ylivertainen, kuvaa tämän sopeutumisen astetta ja samalla vastavoimaa. Radalla ja harjoituksissa Emil tekee kaiken toisin kuin muut, Echenoz täsmentää. Se on ranskalaiselta suuri ylistys.

Suhde ajan suomalaisiin huippu-urheilijoihin on yhtä kerroksinen, ja ehkä vähän ivallinenkin. Haalareista vasta kuoriutuneen Emilin rinnalla Viljo Heino on kuin jumala ja Paavo Nurmi ylellisyystuotteiden ympäröimä herra. Silkasta kunnioituksesta Emil ostaa Nurmen lyhyttavaraliikkeestä ylihintaisen paidan, jota käyttää kerran, Echenoz kertoo. Toinen suomalaiselle lukijalle läheinen kohta kannattaa siteerata kokonaisuudessaan:

”Mutta paikalla oli myös Heino, suunnattoman suuri Viljo Heino, josta käytetään nimitystä loistokas korpimetsien juoksija, Suomen mestari ja maailmanennätysmies, mitään puhumaton tyyni mies, joka on mullistanut koko juoksutaidon nousemalla tyylillisiä korukuvioita vastaan ja pyrkinyt järjestelmällisesti mahdollisimman vähäiseen ponnisteluun.”

Näin ilmaistuna pitkän matkan juoksun systemaattisuus ja sen vaatimat uhraukset kuulostavat jonkinlaiselta sosialismin ideaalilta, vaikka se käytäntöhän oli sitten toinen.

Emil Zátopekin urheilumenestystä seurannut henkilökohtaisen elämän suurin käänne kuitataan lyhyesti. Emil potkitaan kommunistisesta puolueesta ja työpaikastaan 300 000 muun Dubcekin kannattajan mukana. Virhettä seuraa nöyryyttävä virallinen tunnustus ja aiempaa vähäpätöisempi virkapaikka urheilun tiedotuskeskuksen kellarissa.

Kahdella rivillä Echenoz loksauttaa entisen suurmiehen takasin paikalleen maailmanhistoriassa: ”No jaa, sanoo lempeä Emil. Arkistonhoitaja; en kai minä parempaa hommaa ansainnutkaan.”

Putte Wilhelmsson

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.