Kari Hukkila:
Kerettiläisesseet.
Esseitä, 338 s.
Savukeidas 2010.
Parikymppinen Kari Hukkila (s. 1955) hampparoi useana vuonna tyhjätaskuna Euroopassa. Balkanilla häntä kestitsivät värikkäästi pukeutuneet maalaisnaiset, bosniakit. Tuleva tv- ja radiokäsikirjoittaja löysi elinikäisiä ystäviä Pariisista, Notre-Damen aukiolla päivystäneistä algerialaisista.
Sittemmin ystävät jäivät näkymättömien aitojen taakse. Persianlahden sota merkitsi Ranskassa rasistien iskuja moskeijoihin ja pohjois-afrikkalaisten omistamiin ravintoloihin ja viranomaisten kovia otteita. eu:n yhdentyminen vauhdittui. Samaan aikaan kasvoi hävitettyjen muslimikaupunkien lista: Sarajevo, Srebrenica ja Groznyi.
Hukkilan käsissä kahtiajako alkaa jo kauan sitten. Vaikkapa Pariisista lokakuussa 1961: kymmeniä rauhanomaisia algerialaismielenosoittajia kuoli, 14 000 pidätettiin. Poliisipäällikkö oli ansainnut kyseenalaiset kannuksensa Vichyn Ranskan juutalaiskyydityksissä.
Hukkila kauhoo kaksin käsin kulttuurihistoriassa. Karamazovin veljesten Suurinkvisiittori vertautuu ”kulttuurien kamppailun” julistajaan, Samuel P. Huntingtoniin (1927–2008). Autoritaarisen puhdasoppisuuden linjoja vedetään ”villin ja utooppisen alkukristillisyyden” suitsijasta Paavalista inkvisitioon.
Elävä ja merkitsevä kirjallisuus on peräisin kulttuurien rajapinnoilta. Espanjan konversot ja moriskot, pakkokäännytetyt juutalaiset ja maurit, kanavoivat porvarillisten kunniakäsitysten ja nationalistisen verenpuhtauden pilkan pikareskiromaaneihin. Luotiin maaperää Cervantesin Don Quijotelle.
Pikareskiromaaneista mennään romanikerjäläisten ahdinkoon nyky-Helsingissä. 1100–1200-lukujen trubaduurilyriikkaa käsittelevä essee kurottaa hakukone- ja language-runouteen. Yhdistävänä tekijänä on välimerellinen vuorovaikutus kristillisen, juutalaisen ja arabikulttuurin välillä. Monikulttuurisuutta ovat aina kannatelleet ”kerettiläisiksi” tuomitut.
Hukkilan ensyklopedinen lukeneisuus, selkeät sympatiat ja sarkastiset sivallukset viehättävät. Länsimaiden madonlukujen ohella hän käsittelee Moskovan roolia Euroopan aitaajana ja jähmeiden viholliskuvien luojana. Konstantinopolin valloituksesta haaveillut slaavinationalisti Dostojevski saa vastaansa 1800-luvun tšetšeenien valtiottoman yhteisöllisyyden ymmärtäjä Leo Tolstoin.
Paikoin yletön kulkuriromantiikka ja negatiiviset yleistykset rassaavat. Hukkila leipoo suotta Albert Camus’sta piilorasistin ja kirjallisen epärehellisyyden mittayksikön. Nobelistin tv-dokumentti, jossa yrmyt jenkkisotilaat kouluttavat irakilaispoliiseja, ei käy amerikkalaisuuden kokokuvasta.
Varauksista huolimatta esikoinen on painokas ja ajankohtainen. Hukkila esittää intialaisen filosofin ja taloustieteilijä Amartya Senin hengessä, että mielivaltainen ihmisten luokittelu johtaa väkivaltaan ja rautaa rajalle -ajatteluun. Identiteettiin kuuluu muutakin kuin uskonto ja kulttuuri.
Jani Saxell
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.