Katarina von Numers-Ekman – Christel Rönns:
Konrad ja Kornelia.
Kuvakirja, 38 s.
Suomentanut Anna Kervinen.
Schildts 2010.

Konrad ja Kornelia on kauttaaltaan suloinen kuvakirja. Sen sisäkuvat ovat suloisen aidot ja maisemat kukoistavan sulokkaat ja henkilöt päätyvät suloisten tunteiden valtaan. Kirjan viimeistelyn suloa ilmentää viininpunainen kirjanmerkkinauha; Kornelian kerrotaan pitävän eniten kirjoista, joissa on juuri sellainen silkkinauha.

Katarina von Numers on kirjoittanut tavallaan perinteisen poika tapaa tytön -lemmentarinan. Tämä poikkeaa kuitenkin useimmista tuhansista edeltäjistään siten, että lemmenpari on korostetun arkinen. Konrad on jäänyt eläkkeelle konekorjaamosta ja muuttanut hankalahoitoisesta merenrantamökistään kaupunkiin kerrostaloon. Pitkälle keski-ikäistynyt Kornelia puolestaan on mahdollisimman arkisen ammatin harjoittaja: pysäköinninvalvoja. Heidän tarinansa on lempeää realismia.

Korneliaan liittyy tämän kertomus- ja kuvakirjan fantasia-aines. Kornelia on ollut lapsena nyrpeän lapsenlikan ynseässä seurassa tai yksin, eikä äiti ole edes aina ennättänyt kuuntelemaan, kun hän lausui runoja kuusijuhlassa. Tähän puutteeseen Kornelia on luonut mielikuvitusystävän Penttisen. Penttinen vastannee poistuneen isän hahmoa – ainakin Christel Rönns kehittelee rinnakkain silmälaseiltaan ja nenän komeudeltaan toisiaan muistuttavat Kornelian ja kuvitellun miehen.

Idea on tuttu jo vuosikymmenten takaa. Joan Walsh Anglundin kymmenien toinen toistaan äkkisöpömpien pikku kuvakirjojen joukosta poikkesi mustavalkoinen Cowboy and His Friend, suomeksi Pojan kiva kaveri (1965), jossa pikkupoika kuvitteli yksinäisyytensä lieventäjäksi ison karhun, täysin näkymättömän mutta erittäin voimakkaan. Karhukaveri oli piirretty juuri samalla lailla kuin nyt Penttinen: hänen ääriviivansa ja ilmeensä erottuvat, mutta hänen lävitseen näkyy.

Vastikään osui toisaalla silmiin Konradin ja Kornelian arvostelu, jossa kriitikko ihmetteli, mitä tällä kaikella aikuisten asialla halutaan kertoa lapselle, kun lapsi tuskin samastuu kumpaankaan, Konradiin tai Korneliaan. Sitä paitsi arvostelija kiusaantuu, kun Korneliaa varhaisen nuoruuden muistikuvassa pussailee tupakoiva poika.

Olihan se taannoin kiusallista, kun piti olla tupakoitsijan pussattavana. Mutta, ah, sellaista Kornelian nuoruudessa hyvinkin oli. Lisää aikuisten asiaa on kirjassa sekin, että Kornelia näyttää nauttivan tyttöjen illassa punaviiniä. Juotavat, syötävät ja elämisen muut yksityiskohdat on Christel Rönns kerännyt riemastuttavasti tarinan ympäristöksi. Kivisydän on sillä, joka ei helly kun Konrad silittelee vanamoa merenrantakoivikossa.

Olen valmis luettelemaan runsaasti hahmoja, joihin lapsi voi samastua, jos eivät K. ja K. liian vanhoina kelpaa: lapsenvahti jolla on tylsää, täti jonka koira karkaa tai koira joka karkaa tädiltä, kovanaama joka karjuu pysäköinninvalvojalle, tyttö joka syö popcorneja elokuvissa. Jatkuu.

Ehkä tämä ei ole lastenkirja. Olkoon sitten ihmistenkirja.

Kaisa Neimala

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.